Tulkoon vuosi 2022

screenshotit parista tänään tulleesta facemuistosta. Edelleenkään ei ole kovin paljon positiivisempsa toivottavaa. Käsittämätöntä, että olen elänyt polvillaan jo kuusi vuotta. Kulkenut robottimoodissa eteenpäin ymmärtämättä sitä itsekään. Terapiaa on takana kaksi vuotta, viimeinen alkoi juuri, toivon todella, että se riittää ja kovasti pelkään ettei riitä. 

Ensi vuodesta voisin toivoa sitä etten ajattelisi itsemurhaa ihan niin aktiivisesti. Etten vahingoittaisi itseäni niin kovasti. Että pystyisin olemaan henkisesti läsnä paikoissa, joissa on ihmisiä. Että pystyisin elämään edes osin normaalia elämää. Toivoisin hyviä yöunia. Sitä, että aktiivisuus kelloni lakkaisi huutamassa korkeaa stressiä kuukaudesta toiseen. Toivon lääkkeiden edelleen toimivan. En jaksa enää yhtään lääkkeidenvaihtorumbaa. Toivoisin vähemmän ahdistusta. Epätoivoa. Paniikkia. Kyyneleitä. Enemmän tasaisia päiviä. Tylsää arkea. Toivoisin voivani taas elää. 

Kulta pieni

Miksi miksi teit niin
Väsyitkö elämän vaatimuksiin
Mikset kertonut peloistasi joita kannoit sielussasi
Nyt kaikki on niin tyhjää
Sanatonta ikävää
En vielä oikein edes ymmärrä tätä kylmää pimeää

Kulta pieni mä tahtoisin ottaa sinut taas syliin
Ja puhaltaa pahan pois että kaikki taas hyvin ois
Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa
Niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa lopulta pimeyden

Miksi miksi teit niin
Petyitkö unelmiin valheellisiin
Sitä käsittää ei voi kukaan miksi lensit tuulten mukaan
Sä peitit taitavasti jäljet kyynelten
Ja kun en pinnan alle katsonut
Niitä koskaan nähny en

Kulta pieni mä tahtoisin ottaa sinut taas syliin
Ja puhaltaa pahan pois että kaikki taas hyvin ois
Kulta pieni jos olisit jaksanu odottaa
Niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa lopulta pimeyden

Kulta pieni mä tahtoisin ottaa sinut taas syliin
Ja puhaltaa pahan pois että kaikki taas hyvin ois
Kulta pieni jos olisit jaksanu odottaa
Niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa lopulta pimeyden.

Johanna Kurkela - Kulta pieni, sanoitus Sinikka Svärd

Olen feikkaaja

Facen muistot kaksi päivää toisen sairastumisen jälkeen. Mikä robottimoodi, mikä feikkaus, mikä positiivisuus, koska kuuluu olla postitiivinen. Pitää olla positiivinen ja näyttää kaikille että kaikki on hyvin. Mä olen ollut niin syvissä vesissä, että esitin itsellenikin täysillä. Esitin uskovani elämään ja positiiviseen lopputulokseen. Samalla kun pienenin pienenemistäni. Pikkuhiljaa hiivuin ja hävisin kunnes melkein katosin. Itseltänikin. Miten vaikea on tulla uudelleen näkyväksi. Mielummin antaisin periksi mutten pienuudessani uskalla sitäkään. 

Tapaninpäivä

Somessa on tullut tänään vastaan ​​​​monta keskustelua kymmenen vuotta sitten riehuneesta Tapani- myrskystä. Mulla on päällimmäisenä mielessä ollut Tapani 2016. Jos menin rikki, kun lapsi ekan kerran sairastui joulun jälkeen 2015, hoiteli tuon tapaninpäivän kauhu minut lopullisesti. Se vei uskon elämään, uskon kohtuuteen. Olimme olleet äärimmäisen varovaisia ​​​​koko vuoden. Olimme käyneet burana- altistuksessa puolen vuoden ajan, ja saaneet luvan käyttää sitä juuri ennen joulua, vain muutama viikko ennen joulua. Olin vahdannut joulukylien juomat aspartaamin varalta, ja ehkä vihdoin oli ihan vähän uskoa elämään, tulevaisuuteen. Pikkuhiljaa elämä alkoi taas pilkahdella meidän silmissämme. Olimme hitsautuneet paremmin yhteen ja saaneet voimiamme takaisin. Kunnes lapsi heräsi tuona aamuna. 

Aamupalalla katsoin häntä, ja huomioin epämääräiset silmät. Vähän rähmäiset, ja ehkä vähän turvoksissa. Kysyin onko ne kipeät, ja lapsi sanoi ettei, ehkä vähän kissankarvoja, koska kissa oli nukkunut hänen kanssaan. Unohdin asian. Söimme jouluruuan, ja menimme vanhalle talolle pihalle touhuamaan. Lapsi katosi kesken. Löysin hänet autosta istumasta. Valitti kylmää ja totesin että hänellä on kuumetta. Huutelin muut autolle ja lähdimme kotiin. Lapsi meni nukkumaan meidän sänkyymme. Isäni tuli myöhemmin vierailulle, ja ilmaisi huolensa pojan kunnosta, hänen mielestään samat merkit kuin viimeksikin. Niin minunkin mielestäni. 

Aloin soittorumbaan. Ensin osastolle, jossa häntä hoidettiin tammikuussa. Sain numeron saatesanoilla "tässä on henkivakuutuksenne, jos koskaan tulee samoja oireita, niin soitto suoraan tänne". Mutta puhelimeen vastannut alkoi tivaamaan miksi soitin, eikä suostunut kuuntelemaan. Kuulemma sinne ei saa soittaa, vaan lastenpolille. Soitin lastenpolille, ja sinne taas ei saanut soittaa, ellei ole edes yritetty laskea kuumetta. Yritin selittää lapsen lääkettömyydestä ja vaikka mistä mutta ei auttanut, ensin pitää koittaa burana ja sitten vasta saa tulla. Pistin paniikissa ystäville viestiä, että onko jollain buranaa, meillä ei ollut. Sain luvan hakea sitä lähellä asuvalta ystävältä.Heidän eteisissä nieleskelin jättimäistä palaa kurkussani ja kerroin pelkääväni uusinta kierrosta. Kerroin olevan aika varma uusinnasta. Ystävä yrittää tukea, ja kehoitti menemään lääkäriin vaikka väkisin. Ajoin kotiin ja annoin lapselle lääkkeen. Lähdin samantien ajamaan vanhalle talolle suihkuun. Itkin matkat, totuttuun tapaan. Kotiin tullessa alan taas soittamaan polille. Pitkän keskustelun jälkeen saan luvan käydä lapsen kanssa siellä. Olen puhelimessa kertonut selkeästi mitä on meneillään, itkenyt, panikoinut, vedonnut tammikuuhun ja vaikka mitä.Hoitaja sanoi, että tulivat lääkärin kanssa yhteistuumin tulokseen, että minun tarvitsee nyt saada kierrokset alas ja siksi voin käydä lapsen kanssa päivystyksessä, että saamme yön nukuttua. Saamme mennä sairaalaan hakemaan minulle hysteerisen äidin leiman? Minä näen lapseni sairastuneen uudelleen, ja pelkään hänen kuolevan, hän pelkää sitä itsekin. Ja minulle annetaan lupa hakea sairaalasta hyvät yöunet?  

Pakkaan lapsen autoon ja lähden ajamaan kohti sairaalaa. Ajatukset poukkoilevat. Mitä tapahtuu. Mitä tein väärin. Miksi. Piti olla äärimmäisen harvinaista, että reaktio uusii. Miksi meillä uusii. Olin satavarma. Tiesin jo mitä on tulossa. Olen jo kotona aloittanut lapsen kuvaamisen lääkäriä varten. Kuvannut reaktion etenemistä. Olen satavarma. Helvetti on uudelleen irti.

Pääsemme perille ja sairaanhoitajan haastatteluun. Otetaan näytteitä ja pyydetään odottamaan lääkäriä. Näen reaktion etenevän koko ajan. Pääsemme lääkäriin. Lääkäri tutkii lapsen ja katso minuun. "Sinä tiedät jo, tiedät että te jäätte nyt tänne", niin tiedän. Tiesin jo päivällä, jo monta tuntia sitten, mutta minua ei uskottu puhelimessa. Lääkäri sanoo, ettei halua tehdä tätä diagnoosi nyt ja tässä, vaan laittaa meidät osastolle ja se tehdään siellä. Ok, auto on sairaalan edessä lyhyellä parkkiajalla. Pyydän saada viedä sen johonkin muualle parkkiin, ettei tule sakkoa. Talous on edelleen kuralla edellisen sairaalareissun jäljiltä, ​​​​ei ole varaa sakkoon, ei mihinkään. Saan luvan käydä.Vien auton. Soitan kotiin, kerron että tänne jäädään, sama juttu kuin viimeksikin. Soitan pomolle, etten pääse töihin muutamaan viikkoon, olemme taas sairaalassa. Viestitän pikaisesti lähimmille ja päivitän faceen, että tarvitsemme nyt kaiken tuen ja sormet ristiin, helvetti alkaa alusta. Kun olen tehnyt kaiken tämän tipun sairaalan eteen polvilleni. Itken maassa polvillani. Tämä on väärin, epäreilua, kohtuutonta. Olen yksin maailmassa. Itken ja huudan. Hetken päästä nousen, kerään itseni ja lähden lapsen kanssa osastolle. Kirjoitan osastolta vertaistukiryhmään. Saan patjan jossa lukee poistoon, ja menen lattialle lapseni viereen nukkumaan. En pysty nukkumaan. Olen turta.Pala kurkussa jää asumaan. Tunnen että vastassa on helvetti, enkä voi sitä mitenkään kiertää. En ymmärrä mistä robottimoodi tulee, mutta jostain se tulee. Alan suorittamaan. Nyt pitää suorittaa yksi lapsen tervehtyminen. 

Kappa-huivi

Tämän vuoden tärkein lahja. Siskolle neulomani Kappa-huivi. Ohje on Veera Välimäen kirjasta huivileikki. Olen tehnyt ohjeella yhden huivin itselleni monta monta vuotta sitten, ja käyttänyt sitä hirmuisen paljon ympäri vuoden. Huivi on lämmin, mutta tosi kevyt, ja vaikka se on melkein pari metriä pitkä, mahtuu se kassissa pieneen tilaan. Sekä minulla, että siskolla on ollut vaikea vuosi, erilaisista syistä johtuen. Halusin antaa hänelle lahjaksi lämpöä ja siihen tämä huivi oli omiaan. Värit valittu siskon väreihin sopivaksi. Lahja oli mieleinen, onneksi. Olen onnellinen että kaikkien vuosien ja vaikeuksien jälkeen olemme edelleen siskoni kanssa niin läheiset. 

Tien päällä

Ajan paljon. Rakastan autoilua. Rakastan autoja. Rakastan vähän erikoisempia autoja. Olen naiseksi vaativa autonostaja, vaikka rahaa ei autoihini tarvitse paljoa upottaa. Auton pitää tuntua hyvältä. Auton pitää tuntua omalta. Auton pitää tuntua rakkaalta. Autossa pitää olla tietyt lisävarusteet, ja sen pitää lähteä niin ettei sen kanssa jää muiden alle. Sen pitää olla myös kivan näköinen, eikä se saa sulautua massaan. Farmarivolvot ja muut järkevät autot on muiden heiniä. Mulla on oma järkevä. Auto on minulle paljon muutakin kuin kulkuväline. Se on turvapaikka. Sillä pääsee karkuun. Sinne pääsee karkuun. Sinne pääsee piiloon. Auto on minun ja maailman välissä. Kun istun yksin autossani, suojaa auton kori minua ja voin tuntea turvallisesti. Auto symbolisoi minulle itsenäisyyttä. 

Kun kummipoika kuoli, ja ongelmat alkoivat aloin itkeä autossa. En voinut itkeä ja romahdella ystäväni luona, siellä piti näyttää koko perheelle että elämä jatkuu. Piti olla tolkku ja järki toiminnassa. Yritin näyttää jäljelle jääneille lapsille, että läsnä on edes yksi toimintakykyinen aikuinen. Kotona oli omat lapset, ei sielläkään voinut räkä poskella huutaa jatkuvalla syötöllä. Ajan paljon. Työmatkani on päivittäin vähintään 30 kilometriä per suunta, joskus paljon enemmänkin. Kotoa on kaikkialle pitkä matka, tarvitsen autoa joka siirtymään. Kun kova paikka iski, auto oli ainoa paikka jossa olin yksin. Pikkuhiljaa tilanne meni siihen että työmatkani pitenivät. Välillä istuin bussipysäkillä tai metsäteillä itkemässä pahaa oloa, välillä hakkasin rattia kädet kipeinä, että saisin pahan olon pois. Välillä ajoin päämäärättömästi siellä ja täällä saadakseni ajatukseni järjestykseen. 

Vasta tänä kesänä tunnustin rakkaalle harrastukseni. Hän ei ollut ymmärtänyt miksi matkani kestivät niin kauan. Hän ei ollut kovasti ihmetellyt aihetta. Muutama riita niistä on tullut vuosien aikana mutta ei mitään maata mullistavaa. Lapsen sairastumisen jälkeen itkin silloisessa tila-autossani niin paljon, etten edelleenkään pysty istumaan samanlaiseen autoon silmien kostumatta. Se, että kyseinen auto silloin aikanaan yhtäkkiä hajosi lopullisesti, suisti meidät taloudelliseen katastrofiin, mutta pystyin taas ajamaan itkemättä tai nieleskelemättä koko aikaa. Edelleen toisinaan tulee hetkiä kun parkkeeraan tien varteen ja annan itkun tulla, huudan ja tärisen jotta pystyn jatkamaan mutta harvemmin nykyään, kun tilanteeni koko kamaluus on valjennut rakkaalleni ja osin perheellenikin ja saan itkeä myös kotona. Oman tilan tarvetta se ei silti ole poistanut ja se on edelleen autossani. Kevättalvella kun käsi murtui enkä saanut ajaa oli se asia jota eniten kaipasin. Omaa tilaani ja itsekseen olemista.

Ingrid

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen.

Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy. Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon.

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan, vaikken oikeesti henkeä saa. Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo.

Miten reipas tänään oon hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille miten uupunut oon

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan vaikken oikeesti henkeä saa. Mä niin reipas tänään oon Sä et nää, että matkalla oon - pimeyteen.

Johanna Kurkela - Ingrid, sanoittajat Aku Rannika ja Jurek Reunamäki

Taas tiedossa tiedoton ilta

Huomasin tänään töistä lähtiessä että unohdin aamulla ottaa lääkkeeni. Miten sitä aina vajoaakin syvyyksiin, koko matkan itketti kun huominen ilta meni sen takia pilalle. Tähän asti joka kerta, kun olen nykyisen lääkkeen unohtanut, on seuraavan päivän ilta pudottanut mut syvempääkin syvemmälle. Viimeksi jo hihkuin mielessäni, ettei niin käynytkään, kun tuli se puhelu ystävän kanssa ja sit taas mentiinkin. Rakas yritti tänäänkin lohduttaa ja antoi lääkkeen otettavaksi heti kun tulin, mutta melkein jo tiedän että huominen ilta menee nukkuessa lääkepöllyssä, niinkuin aiemmatkin unohduksen jälkeiset illat. Tekisin melkein mitä vain voidakseni muuttaa tilanteen mutten voi tehdä mitään muuta kuin mennä mukana. 

Omaa ruokaa

Omasta maasta. Yksi tärkeimmistä syistä muuttaa omakotitaloon on minulle ollut mahdollisuus kasvattaa oma ruokani. En halua syödä, tai syöttää lapsilleni ja läheisilleni ruokaa joka on kyllästetty lisäaineilla tai kasvinsuojeluaineilla. Kaupasta ostamasta ruuasta en tiedä mitä sen kasvatukseen on käytetty, ja sen takia ole päätynyt kasvattamaan mahdollisimman suuren osan omasta ruoastamme itse. Vaikka olin viime kesän hirmuisen syvissä vesissä ja mietin elämän tarkoitusta ja sen päättämistä enemmän kuin ikinä, kasvatin silti normaalit kasvit talven varalle perheelleni. Kasvien hoito ja kasvatus kirjaimellisesti piti minut hengissä viime kesänä. Tänään kattilaan meni viimeiset 5 kesäkurpitsaa. Kesäkurpitsasosekeitto on tosi maukasta ja helppo tehdä. Kesäkurpitsa on myös helppo kasvattaa ja se säilyy hyvin, kun muistaa ettei se kestä kellari- tai jääkaappilämpötiloja ja siihen ei saa keruussa tulla mitään vaurioita kuoreen eikä kanta saa irrota. 

Soppaan tulee pari kolme keskikokoista sipulia, kesäkurpitsaa niin paljon kuin kattilaan mahtuu (otan siemenet pois koska en pidä niiden tuntumasta suussa), kokonainen valkosipuli, yksi purjo, chiliä ja muutama peruna (peruna ei ole suuressa osassa ravintoamme mutta sosekeittoon se tuo ihanan samettisuuden tunteen). Lisäksi laitoin 6 jääpalaa omaa lihalientäni ja oliiviöljyä. Keitän kaiken kypsäksi, lisään Philadelphia tuorejuustoa purkin, suolaa ja pippuria ja soseutan koko kattilallisen. Jos kaapissa on fetaa, sulatejuustoa tms saatan laittaa sekaan nekin. Jos koko kattilallinen ei häviä riittävän nopea pakastan osan töihin evääksi. 

Koti

Koti. Painava sana. Yksi maailman tärkeimmistä sanoista. Maailman tärkeimmistä asioista. Tämä talo on oikeasti kotini. Ensimmäinen oma koti. (Teknisesti toinen tai kolmas, mutta tämä on eka joka tuntuu kodilta sanan varsinaisessa merkityksessä) Ensimmäinen koti lapsuudenkodin jälkeen. Tämä koti on nähnyt suomen itsenäistymisen. Se on nähnyt sodat. Se on kantanut valtavasti erilaisia tunteita. Talo tuntui kodilta heti ensimmäisellä käynnillä. Ensimmäisellä käynnillä näin meidät täällä asumassa. Näin punakukkallisen tapetin lastenkamarissa. Jos olisin nähnyt elämän, joka meitä odotti en olisi uskaltanut luottaa tunteisiini. Tämä talo on ollut samaan aikaan suurin unelma ja kuumin helvetti. Elämän ristiriita. Koti ja kirous. 

Lapsen sairastuminen

Syy miksi tämä blogi, ja itseasiassa koko elämä aikanaan jäi, oli lapsen sairastuminen. Yksi elämäni vedenjakajista. Koko perheen vedenjakaja. Iso paha pelottava vedenjakaja.  Tuli aika ennen ja jälkeen sairastumisen. Sairastumisen jälkeen mikään ei enää ollut entisellään. Se vavisutti elämän perustuksia niin paljon, että välillä tunnen niiden romahtaneen kokonaan. Se rikkoi mielen niin että taakse jätetyt painajaiset heräsivät uudelleen. Sairastumisen aikaan emme saaneet mitään kriisiapua tai terapiaa. Emme ymmärtäneet sitä pyytää tai vaatia, emme silloin ymmärtäneet edes tarvitsevamme sellaista. Jälkiviisaana on hyvä todeta että tilanne oli niin paha, että koko meidän perheemme olisi tarvinnut ottaa sairaanhoidon siipien suojaan ja korjata heti tuoreeltaan. Tai edes koittaa olla hajottamatta niin paljon. Edes läheisemme eivät ymmärtäneet tilanteen vakavuutta. Eivät ymmärtäneet mitä sairaalassa kävimme läpi. Elimme kuplassa. Sairaalakuplassa jossa olivat minä ja lapsi. Rakas kävi myös kääntymässä siinä kuplassa, mutta käytännön syistä minä kannoin päävastuun. Minä kannoin päätrauman. Läheiset eivät ymmärtäneet traumaamme, traumaani, pelkojamme, pelkojani. Eivät ymmärrä vieläkään. Maailmassa ei ole niin hirveitä sanoja että voisin sanoittaa kuplamme todellisuutta. Minä en pysty sanoittamaan kuplaamme, koska se tarkoittaa että se pitäisi elää uudelleen. Siihen en pysty. Sen kokeminen melkein mursi minut. Sen sanoittaminen syöksee minut kierteeseen jota en enää voi edes hidastaa. En pysty sanoittamaan sitä. Olen päättänyt että yritän kirjoittaa sen. Edes pieni pala kerrallaan. Ihmisillä on oikeus tietää. Toivon että se auttaisi ihmisiä ymmärtämään painajaiseni. Toivon että se auttaisi itseäni korjaamaan itseäni. Missään nimessä ikinä en halua lapseni luulevan hänen hajoittaneen minua. Siihen johti moni asia ja hänen sairastumisensa oli valitettava viimeinen niitti. Kun olen terapioissa jälkikäteen kertonut kokemuksistamme pääpiirteittäin on vastaus aina ollut että tuollainen jättää jälkensä. Jättihän se, isot verestävät haavat joiden arpeutuminen kestää lopun elämääni. 

Pelko

Esikoisen sairastuminen jätti minuun uuden trauman. Läheisen menettämisen pelon. Sukupolvien ketju sai uuden lenkkinsä ja minäkin aloin pelkäämään läheisteni menettämistä mummini tavoin. Trauman olemassaolon voi välillä vähän unohtaa, mutta sitten se taas vilkuttelee olkapäällä. Yleensä tietenkin silloin, kun sitä vähiten kaivattaisiin. Trauma aktivoituu traumaperäisenä stressihäiriönä, ja parin viime vuoden ajan olen ollut niin huonossa kunnossa, etten enää pysty pitämään sitä salassa joka tilanteessa. Vanhat traumat olen aina piilotellut ja pyrkinyt setvimään itsekseni milloin missäkin, usein yksin autossa jossain metsätien varrella. Siksi nyt on ollut järkyttävää huomata etten pysty enää piilottamaan. Olen mennyt niin huonoon kuntoon että olen joutunut turvautumaan lääkäriin vaikeimmissa tilanteissa. 

Paha kohtaus tuli ekan kerran edelliskesänä, kun rakas uupui. Hän uupui ensin, ennen minua, uupumuksen seurauksena hänelle tuli unettomuus. Ja kun hän oli riittävän kauan nukkumatta, alkoi kroppa pettämään sen takia. Hän kävi lääkärissä ja asia otettiin tosissaan. Olin huolesta soikeana kaikkien tutkimusten takia, ja kun vielä joissain tuloksissa kesti niin, että lääkäri jäi lomalle emmekä saanetkaan luvattuja tietoja, menin ihan sekaisin. Itkin ja tärisin, sydän hakkasi miljoona jatkuvasti ja kiukkusin rakkaalle ja lääkärille. Lopulta koko arki oli pelkkää sydämen hakkaamista, itkua ja epätoivoa, niin että psykoterapeuttini sanoi minulle että nyt on sellainen tilanne, joka ei lääkkeettä laukea ja nyt on mentävä lääkäriin. Hirveä tilanne lääkäripelkoiselle mutta menin, ja sain rauhoittavat joiden avulla tilanne rauhoittui. 

Ajattelin kohtauksen olleen yksittäistapaus, mutta tänä vuonna se iski uudelleen kun rakas joutui käsileikkaukseen. Pelkäsin sitä etukäteen aivan järkyttävän paljon, ja keksin kaiken mikä voi mennä pieleen. Aamulla oli hirveän aikainen herätys ja lapset joutuivat ekaa kertaa ikinä lähtemään yksin koulubussille. Toki soitin heille kun piti lähteä. Rakas oli toisena jonossa, ja odotus kesti ja kesti. Minun piti tehdä töitä ja olla niinkuin ei mitään olisi meneillään. Lopulta hän pääsi vasta puolenpäivän aikaan saliin. Sitten vasta odotinkin. Piti olla parin tunnin homma mutta meni neljä ja olin jo aivan hermoromahduksen partaalla. Lopulta hän laittoi viestiä että pääsisi pois vasta reilusti kuuden jälkeen, mutta voisin mennä osastolle hänen kanssaan odottamaan kotiin pääsyä, kun mainitsin tulevani parkkipaikalle odottamaan koska en jaksanut olla töissä. 

Menin sairaalaan, ja jo aulassa tuli vähän tukala olo mutten kiinnittänyt siihen juuri huomiota, koska olen vuosia kantanut taakkaa rintani päällä. Hissi oli mennyt lukkoon ja laitoin viestiä että en pääse ylös, jolloin rakas lupasi jonkun tulevan hakemaan minut. Se tummansininen hoitajapuku viimeisteli kaiken. Ne oli juuri otettu sen värisenä käyttöön kun istuin lapsen kanssa silmäosastolla tunnista toiseen ja odotin. En pystynyt katsomaan hoitajaa päin. Hän puhui minulle jotain, mutta en kuullut, enkä halunnut tunnustaa, että taju lähtee kohta, niin vastasin vai jotain. Tuskin mitään järkevää, tai oikeaa kysymykseen. Enhän kuullut sitä. Happi loppuu. Hissi pysähtyy ja hoitaja avaa oven. En näe enää kunnolla, mutta kuljen perässä. Hän avaa oven, jonka takana on kolmisänkyinen sairaalahuone ja rakas sairaalavaatteissa käsi kipsissä. Tipun siihen. En pysy enää pystyssä ja rojahdan vessan ovea vasten. Hoitaja kysyy onko kaikki hyvin. En vastaa enkä kuule rakkaankaan vastaavan mutta hoitaja poistuu eli ilmeisesti joku vastaa? Valun polvilleni lattialle enkä saa henkeä. Itken ja vaikeroin. Rakas lohduttaa ja yrittää saada ylös. En pysty. Kaikki menee väärin. Minun piti olla tukeva osapuoli. Ei toisinpäin. Toinen hoitaja käy kysymässä tarvitaanko apua. Ei, vastaa rakas. Raahaudun ikkunalle. En pysty katsomaan rakasta. En pysty katsomaan huonetta. Happi loppuu ja kyyneleet sumentavat näön. Näen maailman ulkopuolisena. Kysyn kauanko täällä pitää olla. Voinko lähteä. Voidaanko lähteä. Kohta kuulemma. Rakas tarvitsee apua pukemiseen. Haukon happea ja itken. Hän halaa. Halaamme pitkään. Autan pukemisessa. Ja hoitaja palaa kotihoito-ohjeiden kanssa. Olen huono lääkkeiden kanssa ja kysyn onko varma ettei tule mitään allergiaa määrätyistä lääkkeistä. Lapsemme melkein kuoli lääkkeeseen. Hoitaja lupaa tarkistaa kaiken. Huomaa hätäni. Paniikin. Tuskan. Happivajeen. Hän palaa, ei pitäisi tulla ongelmaa, mutta pitää ottaa yhteyttä jos huolettaa. Ei saa jäädä yksin pohtimaan. Saamme luvan lähteä. Rakas on hämillään käytöksestäni. Hän olisi kaivannut tukea ja ymmärrystä, mutta ei sitä saanut vaan joutui tukemaan minua. Menemme autoon. Lähden ajamaan. Käyn apteekin kautta hakemassa määrätyt lääkkeet. En kuule mitä apteekin henkilökunta sanoo. Käyn automaatilla. Nyökkäilen sopivasti, maksan ja poistun. Seuraan taas maailmaa ulkopuolelta. Lähden ajamaan. Matkalla saamme aikaiseksi riidan. Hän kyseenalaistaa ajoreitin valintani ja minä ilmoitan että voi kävellä jos kyyti ei miellytä. Hävettää. Sanat tulevat suustani. Rakas loukkaantuu, luonnollisesti. Kotona vaikeudet jatkuvat. Itkua. Kiukkua. Hapen puutetta. Anoppi soittaa. Miksi. Ei hän soita koskaan minulle. Miksi nyt. Tiedän rakkaan rajanneen soitot seuraavalle päivälle. Miksei sitä voi kunnioittaa. Rakas sanoo etten saa vastata. En vastaa. Viestitän illalla. Turhaan. Sattuu. Hirveä päivä. Voisiko se jo loppua. Pelkään yötä. En uskalla nukkua. Valvon ja vahdin rakasta. Onneksi hän nukkuu rauhallisesti. Herään aamulla ja hoidan lapset kouluun. Aloitan työt. Herätän rakkaan myöhään aamulla. Saa nukkua rasitustaan pois. Hirveä olo. Hävettää ja tekee mieli lopettaa kaikki, mutta perhe tarvitsee minua nyt. Päätän kestää vuodenvaihteeseen jolloin rakas pärjää jo kätensä kanssa. Kolme päivää kohtauksesta menee ihan kuutamolla. Kolme pitkää päivää rakas joutuu kantamaan kaiken vaikka on juuri ollut leikkauksessa. Kolme pitkää päivää keskenään. Leikkauksesta toipuva ja itsemurhaa hautova. Välillä kyseenalaistan vahvasti ihmiset ympärillämme. Miksi kukaan ei näe. Miksi kukaan ei auta. Miksi olemme yksin. Apua en uskalla pyytää. Olen aina ollut yksin. Jäänyt yksin huudosta ja pyynnöistä huolimatta. Miksi nyt olisi mikään erilailla. Ei olekaan. Olemme yksin. 

Sairausloma vai töissä...

Olen koko sairastamisen ajan käynyt töissä. Olen tehnyt normaalia työaikaa, koska viime talven sairauslomat huononsivat oloa niin paljon. Osittain uskon niiden toimineen yhtenä alkusysäyksenä tämän hetkiseen tilanteeseen. Olin kevättalvella kahdeksan viikkoa kotona. Osin sairaslomalla murtuneen käden takia, osin lasten korona-altistusten takia kotona. Koska en osannut olla sairaslomalla, haalin etänä tehtäviä töitä itselleni, ja touhusin osittain ehkä enemmän kuin oikeasti töissä olisin touhunnut. Kone oli auki 24/7 ja vastasin kaikkeen salaman nopeudella. Pikkuhiljaa tein asioita jo maanisesti. Taisin itseasiassa toimia aika maanisesti jo joulusta asti. Helmikuuhun mennessä olin neulonut kolme aikuiskokoista villapaitaa monien sukkaparien lisäksi, ja neulominen katkesi vasta käden murtumiseen. Sitten menikin yli puoli vuotta ennenkuin pystyin edes ajattelemaan neulomista. Kun diagnoosi toukokuussa tuli, tarjottiin minulle heti sairauslomaa, koska masennuspisteet olivat niin korkeat ja vointini niin huono. En ottanut sitä vastaan, koska työpaikka oli ainoa paikka missä enää pystyin esittämään kaiken olevan kunnossa. Myös rakas oli sitä mieltä ettei se ehkä ole kohdallani järkevää. Töissä sain pienen palan normaalia kaiken sen epänormaalin rinnalle. Ja olihan kesäloma ihan kohta ajankohtainen. Kesäloma meni sumussa. Lääkevaihtojen sekoiluissa, itkiessä, itsetuhoisuudessa. Kasvatin kyllä siinä sivussa taas perheen vihannekset, osin syys- ja talvikuukausillekin. Syksyllä aloitin työt, ja tuntui niinkuin en olisi koskaan ollutkaan lomalla. Edelleen, töissä pystyin näyttämään, että kaikki olisi hyvin. Töissä uskalsin olla, siellä ei tullut itsetuhoisia ajatuksia, ja tuntui että ajatuskin toimi siellä paremmin. Kotona meni huonommaksi ja huonommaksi. En tuntenut itseäni ja rakaskin valitteli että arki vie aivan liikaa. Hän joutui vielä käsileikkaukseen sillä seurauksella että minulle lankesivat kaikki perheen ajot ja kodin ulkopuolisten asioiden hoito. Kauhea kierre, työ vie niin paljon ettei kotiin jää mitään, mutta kotiin en uskalla jäädä, koska pelkään mitä teen yksin ollessani. Tilanne on osin edelleen samanlainen, vaikka syksyn suurimpien ongelmien aiheuttaja, vääränlainen lääke, onkin vaihdettu. Pelkään että jos pysähdyn en lähde käyntiin enää ikinä. Tiedostan liian vahvasti sen miten reunalla riipun edelleen.  On oikeasti olemassa suuri vaara ettei tämä koskaan parane tai tulen päihderiippuvaiseksi tai päätän päiväni.

Musta aukko

Alamäkeni alkoi jo 15 kesällä. Kummipoikani koki toukokuussa kätkytkuoleman kymmenenviikkoisena. Tapani mukaan aloin suorittamaan. Suoritin ystäväni tukemista. Suoritin läsnäoloa hänen jäljelle jääneille lapsilleen. Suoritin hautajaisten järjestämisessä minkä pystyin auttamaan. Suoritin kotona. Suoritin töissä. Uuvutin itseni suorittamiseen. Tuona syksynä kärsin elämäni ensimmäisiä kertoja unettomuudesta ja painajaisista. Toisaalta halusin vain nukkua, jotta pääsisin pois siitä kipeästä todellisuudesta, jossa kuolee vauvoja. Painajaiset olivat kaikki samanlaisia ja niitä tuli koko syksyn ajan. 

Kävelen hautaustoimiston työntekijän kanssa kirkon pitkää käytävää. Askeleet painavat. Joka askel painaa enemmän kuin edellinen. Käytävä on järkyttävän pitkä. Arkku käytävän päässä on järkyttävän pieni. Liian pieni. Jotenkin jaksamme kävellä perille. Kysyn häneltä onko hän ok. Voimmeko avata arkun. Hän vastaa olevansa ok, ja alamme pyörittää arkun pikkupikku ristiruuveja auki. Saamme kaikki ruuvit pois ja nostamme kantta. Arkusta paljastuu yö toisensa jälkeen joku minun lapsistani, tai ystäväni lapsista joku muu kuin menehtynyt vauva. 

Herään hätkähtäen ja sydän kurkussa. Vaihtoehtoisesti näen samaa painajaista koko yön, aina se alkaa alusta uudelleen ja uudelleen.

Painajainen on osin tosi. Hautajaispäivän aamuna lupasin ystävälleni laittaa vauvalle mukaan arkkuun heidän kirjoittamansa kirjeet ja sisarusten piirustukset. Hautaustoimiston työntekijä oli tuttu ja tiesin hänen haudanneen pienen tyttölapsensa ja olin tilanteessa aidosti huolissaan hänen jaksamisestaan. Tyypillisesti en juurikaan ajatellut itseäni. Toimin kun pyydettiin. Suoritin. Niinkuin olin tottunut suorittamaan. En ollut koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. En olisi koskaan halunnut nähdä kuollutta vauvaa. En ajatellut asiaa, kun annoin lupaukseni. En ymmärtänyt mitä lupaukseni tarkoitti. En ymmärtänyt mitä joudun näkemään täyttääkseni lupaukseni. Kun kansi avattiin oli hetki pysäyttävä. Muistan ajatelleeni, että onneksi hän näyttää rauhalliselta. Onneksi en näe tuskaa tai kipua. Muistan ajatelleeni, että hän näyttää vahanukelta. Mutta muistan ajatelleeni, että tiedän hänen olevan kuollut ystäväni vauva. Laitoin kädessäni olleen paperinipun hänen viereensä ja muistan ajatelleeni että ne mahtuisivat paremmin isompaan arkkuun. Arkku oli hätkähdyttävän pieni. Vauva oli arkussa omissa vaatteissaan ja minun tekemässä peitossa. Hänellä oli mukanaan tutti ja unilelu. Muistan ajatelleeni, että onneksi hänellä on kaikki mukana ja laitoimme kannen kiinni ja kiinnitin tekemäni arkkulaitteen. Silloin en vielä ymmärtänyt olevani vuosien mittaisen alamäen yläpäässä. En ymmärtänyt mikä syöksykierre minua odottaa. Mikä taistelu, ja mikä kipu ja tuska. Siitä hetkestä alkoivat painajaiset. Ne kestivät puolisen vuotta. Marraskuun loppuun tai joulukuun alkuun. Muistan kun se ei enää ollut muutamana yönä minua herättänyt. Muistan ajatelleeni, että olen toipumassa vihdoin. Kolme viikkoa eteenpäin sairastui oma lapseni ja luulin jo arkku-unien olleen enneunia. Katosin pikkuhiljaa mustaan aukkoon.

Kun hävittää itsensä

Masennuksessa pahinta on itsensä hävittäminen. En tunne enää itseäni. Kyseenalaistan jatkuvasti olenko koskaan tuntenutkaan. En ymmärrä mitä minusta puhutaan. En ymmärrä miksi minua kehutaan. Enhän pysty mihinkään. Kun pystyin suorittamaan olin jotain. Olin ahkera. Olin touhukas. Olin aikaansaava. Olin jotain kun tein jotain. Nyt useimmiten en pysty mihinkään. En pysty edes siihen mitä haluaisin tehdä. Mieli haluaisi mutta kroppa ei pysty. En jaksa. Enkä ole varma kuinka paljon haluan, niin on parempi jättää tekemättä. Pieleen se menee kuitenkin. Keskittymiskyky on nolla. En pysty keskittymään lukemiseen. En ymmärrä lukemaani. En pysty keskittymään kuuntelemiseen. En ymmärrä kuulemaani. Tunnen itseni niin tyhmäksi kun en ymmärrä. Ihan kuin päässä ei enää yhdisty mikään. Ehkä siellä ei ole koskaan yhdistynytkään mikään. Ehkä olen kuvitellut kaiken osaamiseni enkä oikeasti osaa mitään. Suurin pelkoni on aina ollut olla välinpitämätön muita ihmisiä kohtaan. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta mahdollisesta ja olen aina halunnut kokeilla kaikkea. Vai olinko se minä? Kuka minä olen? Entä jos olenkin narsisti. Entä jos olenkin paha. Siltä tuntuu, että olen huono tai paha tai hankala tai vaikea. Voi kun voisi peruuttaa ja muuttaa. Mutta mitä pitäisi muuttaa? Jättää syntymättä?

Ruoalla rakastaminen

Minua rakastettiin lapsena ruoalla. Tarkemmin sanottuna sokerilla. Asuin perheeni kanssa paritalossa, jonka toisessa asunnossa asuivat isovanhempani. Ihanteellinen ajatus pienille lapsille, ja työssäkäyville vanhemmille. Kotona oli aina joku, kun palasi koulusta, eikä minun tarvinnut kantaa edes avainta ennenkuin muutimme kaupunkiin kerrostalohelvettiin, mennessäni kuudennelle. 

Isovanhemmat olivat olleet lapsia sotien aikoihin, ja nähneet nälkää, ja kokeneet puutetta. He olivat varmasti myös kokeneet emotionaalista puutetta, kun sodasta palanneet ihmisrauniot alkoivat kasvattajiksi. Mummini varsinkin, koki elämässään kovia. Hän menetti ensimmäisen tyttärensä äidilleen. Lähimmälleen. Sen on täytynyt olla hirveä isku hänelle, ja todennäköisesti sen seurauksena hän sairastui läheisriippuvuuteen, joka tuli vaikuttamaan kaikkien hänen jälkeläistensä elämään. Minulle mummi oli turva, hänellä oli outoutensa, mutta ei niitä lapsena ymmärtänyt. Hän ei kestänyt katsella tai kuunnella kovaa leikkiä tai remumista koska pelkäsi että joku loukkaa pahasti. Aina oli riski loukata pahasti. Loukata pahasti ja menettää. Sitä hän aina pelkäsi, menettämistä. Hän tuputti ruokaa, välipalaa, välipalan välipalaa tai edes juotavaa jatkuvalla syötöllä. Aina. Niin kauan kuin muistan. Heillä oli kaapit, jääkaapit ja pakastimet täynnä ruokaa, karkkia, pullaa, jäätelöä, vanukasta, hedelmiä, ihan kaikkea. Mummi touhusi aina keittiössä tai puutarhassaan, neuloi myös paljon, eiväthän lähimmät voi paleltua kuoliaiksi. 

Kun vanhempieni ero alkoi lähestyä mummin ja ukin tuputtaminen nousi uusiin svääreihin. Mikään valvominen, mikään riitelyn aste, mikään väkivallan äänien kuuleminen, tai väkivallan näkeminen, ei ollut niin pahaa, etteikö sitä olisi piispanmunkilla pyyhkinyt pois. Viimeisen vuoden aikana ennen eroa syötiin muuten piispanmukkeja. Satoja vähintään. Lisäksi tietty kaikkea muuta mitä kaappien kätköistä löytyi. Ymmärrän isovanhempieni olleen neuvottomia, kokemattomia ja pelokkaita. Eivät tienneet miten tulisi toimia kun kotiolomme muuttuivat vähä vähältä pelottavammiksi ja ahdistavammiksi. He eivät olleet oppineet puhumaan tunteista. Eivät kysymään mitä kuuluu, jos vastaus ei varmasti ole hyvää. He ottivat mielellään vastaan positiivisia tunteita, toki niitäkin voitiin juhlia pullan ja kahvin kera, mutta negatiiviset tunteet. Niitä ei ollut. Ja jos olikin, niistä ei saanut puhua. Niitä ei saanut tuoda esille. Piti syödä niin paljon, ettei tunne pysty tulemaan ulos huulien välistä. He rakastivat. He rakastivat koko ajatusmaailmallaan, niin paljon kuin ikinä voi. Mutta ainoa millä he pystyivät sitä näyttämään oli syömisen tuputtaminen. Lapselle riittäisi läsnäolo. Läsnäolo ja turva. Pulla ei ole sitä. Rakastamisellaan he tekivät valtavan karhunpalveluksen. He opettivat tunnesyömisen. He opettivat ettei tarvitse tuntea, jos syö. 

Olen koko nuoruus- ja aikuisikäni taistellut syömisen, painon hallinnan ja itsetunnon kanssa. Olen opetellut pois tunnesyömisestä suurella työllä. Silti se joskus kaappaa valtaansa. Se tulee syvältä. Sille ei voi mitään kun ahmii asioita toistensa perään. Sitten tulee morkkis ja oksennus. Siinä sitä sitten taas ollaan. Paha olo, mikä menisi ohi vain syömisellä. Ei. Minun pitää itse hallita syömistäni. Minun pitää itse tuntea tunteitani. Tuntea vaikka se sattuu ja vaikka en osaa. En voi tuntea syömällä. Tiedän sen olevan haitallista. En rakasta omiani ruualla. Vai rakastanko sittenkin? Jos rakastan, rakastan puhtaalla itsetehdyllä ruualla. En sokerilla. En koskaan sokerilla. Se on meillä pannassa, koska se aiheutti minulle niin paljon ongelmisa. Sokeri on koukuttavin huume mitä maailmassa on. Se on vain sallittua. Ja jollain irvokkaalla tavalla kaikki olettavat kaikkien syövän sokeria kaksin käsin. Me emme syö. Minä olen päässyt sokerista irti niin monen raskaan vuoden jälkeen enkä halua siihen sortua enää. Se laukaisee ahmimishäiriön liian helposti.  Edelleen moni ihminen pakenee tunteita syömiseen ja syömisen tuputtamiseen. Se avaa mulla muistin lapsuuteen ja tiputtaa edelleen huonoihin tunteisiin. Ei onneksi enää syömään. Sen verran olen toipumisessani edennyt. En syö miellyttääkseni muita, syön jos ruoka on minulle sopivaa ja minun tekee mieli sitä. En syö, koska pitää syödä. En koskaan. Enkä pakota lapsia. En salli heille pakotettavan mitään suuhun, eikä heidän tarvitse ottaa jos eivät tahdo. Enkä halua opettaa heitä tuntemaan syömällä vaan haluan heidän oppivan tunteet tunteina. 

Että pitikin

Voi miten nyt kadun avoimmuuttani masennuksen suhteen. Olen sairastanut jo vuosia. Ensimmäisen kerran jo teininä. Silloin se ei ketään läheistä kiinnostanut, enkä saanut mitään apua. En osannut sanoilla pyytää, mutta teoillani ja käytökselläni huusin apua. Sitä saamatta. Nytkin se on ollut mukanani jo monien vuosien ajan, mutta olen pystynyt pitämään sen piilossa. Koska siitä on tullut sellainen asia joka kuuluu pitää salassa. Ihminen ei saa olla heikko. Pitää olla vahva. Jalan poikki meneminen on ok, mut ei mielen rikkoutuminen. Sitä tapahtuu vain sellaisille joilla on ollut liian helppo elämä. Tai sellaisille jotka ovat heikkoja. Vain arvotttomille ihmisille. Sellaisille jotka halutaan siivota pois näkyvistä. Eihän se kaunista olekaan. Mutta onko mikään sairaus? Ei ole. 

Masennus on varmasti ollut nähtävissä käytöksestäni jo pitkään, mutta silti se tuntui olevan suuri yllätys, kun lääkäri sen sanoi ääneen ja kirjoitti paperiin diagnoosin. Vakava masennus. Olin läheisimmilleni avoin. Lähetin kirjoittamani viestin, että olen saanut tällaisen diagnoosin. Samassa viestissä kirjoitin, etten halua aiheesta puhua kahvipöydissä, enkä jakaa sitä kauemmas. Ilmeisesti se tarkoitti ettei kanssani tarvitse enää puhua ollenkaan. Parempi olla sanomatta mitään, ettei vaan loukkaa. Miten torjuttu olo onkaan kun ihmiset karttavat. Ei soiteta. Ei puhuta edes kasvotusten. Mun vointia kyselään muilta. Mulle ei puhuta mitään. Kuulen muualta miten huolissaan minusta ollaan. Joku kertoo muiden pahoinvoinnista ja siitä miten ketäkin pitää nyt tukea. En minä pysty. Minä pystyn hädintuskin seisomaan itse. En pysty tulemaan toisia. Minäkin kaipaisi tukea, mutta sen sijaan minua kohdellaan kuin minulla olisi tarttuva tauti. Se pahentaa, se satuttaa. Se satuttaa sikana. Saa välttämään tapaamisia. Saa välttämään kivuliaita tilanteita. 

Olen näkymätön. Hiljainen. Kokonaan merkityksetönkö? 

Vääränlainen - väärässä paikassa - väärässä ajassa

Monesti koen, etten kuulu tänne. En osaa toimia niinkuin kuuluu. En osaa olla niinkuin kuuluu. Koko elämääni on varjostanut vääränlaisuuden kokemus. En muista aikaa jolloin sitä ei olisi ollut. Mistä se tulee? Mikä sen aiheuttaa? Kuka sen aiheuttaa? Milloin se alkoi? Loppuuko se? Löydänkö vastaukset?

Vaikea viikko - vaikea vuosi - vaikea elämä

Vaikeaa, kaikki tuntuu vaikealta. Juuri näytti hyvältä. Melkein kaksi viikkoa meni ihan tosi hyvin, tunsin jo melkein olevani oma itseni. Sitä ei olekaan tapahtunut pitkiin aikoihin. Vuosiin? Sitten yhden puhelun yksi keskustelunaihe tökkäsi pahasti vanhaan traumaan. Tosi pahasti. Pääsin juuri ja juuri kotiin asti. Pääsin eteiseen ja tipuin rakkaan syliin. Kyyneleet. Aina loppumattomat kyyneleet vaan valuivat kun halasin häntä. En saanut edes kerrottua mitä oli tapahtunut. Hän oli saanut puhelimitse varoituksen ja oli siksi tulossa vastaan. Perjantai-ilta. Oli sovittu että katsotaan kaikki yhdessä ohjelmaa. Kyyneleet valuivat. Koitin piilottaa niitä. Pyyhkiä. Ettei lapset huomaa. Pieni halasi ja kysyi oliko huono päivä. Oli. Tosi huono. Puolessa välissä pyysin lääkkeet. En saa itse katkeamaan. Pakko katkaista lääkkeillä. Ne tainnuttaa puolen tunnin päästä. Otan lääkkeet ja menen sänkyyn ohjelman loputtua. Filmi katkeaa. Tyhjyys. Rauha. Herään kuuden tunnin kuluttua. Reaktio jatkuu. Herätän rakkaan. En pysty. Tarvitsen apua. Auta minua tai anna minun mennä. Itken olkaa vasten. Kerron mitä puhuttiin. Mistä alkoi. Mitä pelkään. Mihin vajoan. Kerron miten musta repii minua ja vaatii minua mukaansa. Pyydän lupaa lähteä pois. En saa. Saan lisää lääkettä ja sammun taas. Nukun aamuun. Pää särkee, silmät särkee. Aina kohtauksen jälkeen. Sanat häviää. Tutut sanat. En millään muista palsternakan nimeä. En koko päivänä. Puhun jatkuvasti siitä porkkanan näköisestä valkoisesta. Koko päivä menee sumussa ja säryssä. Taas menee useampi päivä toipumiseen. Tuntuu turhauttavalta. Juuri kun ajattelimme että kaikki on hyvin. Tipuin taas. Kuinka monta kertaa pitää nousta? Kuinka monta kertaa jaksaa nousta? 

ginkgo biloba - neidonhiuspuu, elävä fossiili

Pitkästä aikaa eksyin lukemaan blogiani. Edellisestä kirjoituksesta on vuosia. Paljon on tapahtunut. Elokuussa 2018 olin meinannut jotain kirjoittaa mutta tuli tyhjä paperi. Blogin viimeisistä parista vuodesta on jo näköjään nähtävillä alamäki johon jouduin ja joka lopulta päättyi sellaiseen syöksyyn, josta toipuminen tulee vielä viemään pitkän ajan. Nyt viimein uskallan väittää että toipuminen on alkanut. Hitaasti. Hyvin hitaasti. Tuntuu että kun ottaa askeleen eteenpäin menee samalla vähintään puolikkaan taaksepäin. Katsotaan, saanko purettua masennukseni näille sivuille niin että pääsisin eteenpäin ja voisin taas palata talomme kertomuksiin. Ensin pitää ehkä vähän kerrata viimeisiä vuosia. Sen verran mitä pystyy ja kykenee. Sanotaan että kirjoittaminen auttaa unohtamaan. Toivottavasti.