Olen pienestä asti tiennyt millä alalla haluan työskennellä. Heti yläasteelta lähdin puutarhakouluun. En osannut valita suuntautumista, koska olisin halunnut kaikkeen. Päädyin kukkakauppa puolelle. Opiskelujen aikana oli ensimmäinen kunnon masennusjakso. En vain ymmärtänyt sitä silloin. Eikä kukaan muukaan. Tein asioita robottimoodissa ohjeen mukaan. Tasan samalla lailla kuin käskettiin. Käytin liikaa alkoholia ja bileiltojen jälkeen häpesin ja katusin kaikkea sekoilua. Satutin itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Piilottelin pitkiäkin aikoja naarmuja, haavoja, mustelmia, palovammoja, mitä milloinkin, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Koskaan ei puhuttu mitään. Opiskelujen jälkeen lähdin työputkeen, joka johti floristin ammattitutkinnon oppisopimukseen. Floristin papereihin. Alan kisoihn. Töihin. Eka burnout tuli vähän päälle kaksikymppisenä. Itkin työmatkat mennen tullen. Laihduin, mikään ei pysynyt sisällä. Paino alkoi olla hälyttävän alhainen ja hakeuduin lääkäriin. Ei mitään. Kaikki kunnossa. Tuli ekaa kertaa se kysymys, ootko varma että kaikki on hyvin? Voisiko olla jotain psykologista? "Kaiken pitäisi olla hyvin", vastasin ja jatkoin elämääni.
Ihme että edes tulin raskaaksi, mutta tulin, lyhyessä ajassa kolme kertaa, ja jäin kotiin lasten kanssa moneksi vuodeksi. Kotonakin suoritin. Menin hyvässä putkessa ja painoin eteenpäin sisun voimalla. Välillä oli vaikeita aikoja ja mieli maassa mutta aina se sieltä nousi ja eteenpäin paahtaminen jatkui. Nyt ollaan siinä tilanteessa ettei täysiaikainen työ enää onnistu. Se tuli konkreettisesti todettua tässä menneellä viikolla, kun tuli reilun viikon mittainen työputki ja pitkät päivät. Viidentenä putken päivänä terapeutti sanoi, että olen ylikierroksilla, en pysty keskittymään, enkä ole läsnä tapaamisessamme. Hän ennusti minun romahtavan seuraavana vapaapäivänä, seuraavana torstaina.
Oikeassa oli, ja väärässä. En päässyt edes torstaihin asti. Maanantaina lähdin töistä itku kurkussa ja itkin kotona illan. Mietin pitäisikö ottaa rauhoittavat ja mennä nukkumaan ajoissa, mutta menin vain nukkumaan ajoissa, koska aamulla piti ajaa autoa enkä halunnut riskeerata koska lääkkeet vaikuttavat minuun niin vahvasti. Onneksi en ottanut, tiistai aamulla jouduin kolaripaikalle, enkä voinut olla ajattelematta että se olisin voinut olla minä. Tiistai meni paremmin ja keskiviikko tosi tosi huonosti. Romahdin työpaikalla ennen työpäivän loppua. Pääsin hädintuskin piiloon ulkopuolisilta. Työkaverit tajusivat tilanteen ja komensivat pikkuhuoneeseen oven taakse istumaan. Olivat ihania. Mikään ei ollut minun syyni. Toimin oikein enkä ole tehnyt virhettä. Alitajuisesti tiesin sen, mutta järki ei siihen taipunut.
Oli taas oikein kunnon romahdus, tästä toipuu taas useamman päivän, onneksi on vapaata. On hirveä tunne kun ei tunne itseään. Ei pysty hallitsemaan itseään. Ei pysty enää olemaan vahva. Viime aikoina olen paljon miettinyt oliko järkevää lähteä terapiaan ja alkaa kaivella asioita. Olisiko vaan voinut jatkaa putkessa sitä tuttua ja turvallista elämää. Silloin kun tunsi itsensä ja tiesi miten toimii. Tai siis toimi niinkuin tahtoi ja päätti. Kun oli kova kuori jonka alle ei mennyt mikään, eikä kukaan. Kannattaako tämä? Terapiamatka on hirvittävän rankka ja vaatii paljon työtä. Se vie kaiken ja enemmän. Seisooko lopussa kiitos? Jaksanko sinne asti? Annanko periksi ennen? Pystynkö tähän? Pystynkö oikeasti? Ja se yksi suurimmista kysymyksistä, haluanko tätä? Halusinko tätä? Mitä halusin? Mitä haluan?
