Masennuksessa pahinta on itsensä hävittäminen. En tunne enää itseäni. Kyseenalaistan jatkuvasti olenko koskaan tuntenutkaan. En ymmärrä mitä minusta puhutaan. En ymmärrä miksi minua kehutaan. Enhän pysty mihinkään. Kun pystyin suorittamaan olin jotain. Olin ahkera. Olin touhukas. Olin aikaansaava. Olin jotain kun tein jotain. Nyt useimmiten en pysty mihinkään. En pysty edes siihen mitä haluaisin tehdä. Mieli haluaisi mutta kroppa ei pysty. En jaksa. Enkä ole varma kuinka paljon haluan, niin on parempi jättää tekemättä. Pieleen se menee kuitenkin. Keskittymiskyky on nolla. En pysty keskittymään lukemiseen. En ymmärrä lukemaani. En pysty keskittymään kuuntelemiseen. En ymmärrä kuulemaani. Tunnen itseni niin tyhmäksi kun en ymmärrä. Ihan kuin päässä ei enää yhdisty mikään. Ehkä siellä ei ole koskaan yhdistynytkään mikään. Ehkä olen kuvitellut kaiken osaamiseni enkä oikeasti osaa mitään. Suurin pelkoni on aina ollut olla välinpitämätön muita ihmisiä kohtaan. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta mahdollisesta ja olen aina halunnut kokeilla kaikkea. Vai olinko se minä? Kuka minä olen? Entä jos olenkin narsisti. Entä jos olenkin paha. Siltä tuntuu, että olen huono tai paha tai hankala tai vaikea. Voi kun voisi peruuttaa ja muuttaa. Mutta mitä pitäisi muuttaa? Jättää syntymättä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti