Kirjoittaminen on taas jäänyt. Se on selkeästi aina sen merkki että menee paremmin kun ei ole tarvetta niin purkaa. Vähään aikaan en ole kirjoittanut edes omiin muistinpanoihini mitää. Syksyn pimeys ja märkyys tuo selkeästi traumamuistoja pintaan ja aiheuttaa taas enemmän ahdistuksia joille ei ole selkeää syytä. Viime syksyn menin jollain ihmevoimilla väkisin eteenpäin. Nyt olen tietoisesti opetellut olemaan tekemättä mitään ja yrittänyt opetella hetkestä ja tekemättömyydestä nauttimista. Tein kevään ja syksyn 60% työaikaa. Osasairausloma on nyt loppu ja olen hetken täysillä mukana, mutta tiedän jo etten pysty täyteen työaikaan ja siksi olen tehnyt päätöksen tehdä kevään 80%. Onneksi on työnantaja joka sallii tämän ja työpaikka jossa minut huolitaan myös vajaana. Aiemmin niin ei ole ollut ja siksikin tämä matka on varmasti ollut niin pitkä ja kivulias. On ollut käsittämättömän vaikeaa ymmärtää olevansa tarpeellinen ja haluttu, kaivattu työkaveri ja työntekijä. Koko ajan taistelen huonommuuden tunteen kanssa, mutta nyt välillä koen osaavani. Toivottavasti tulevaisuudessa on myös se päivä jolloin lähes aina koen osaavani
