torstai 27. helmikuuta 2014

Kotitie

Pää täynnä ajatuksia, unelmia ja tulevaa. Vielä emme tiedä missä on meidän kotitie, mutta innostusta asiasta on pakko purkaa johonkin. Alkaa olla varmaa, että tämä nykyinen se ei ole. Kirjoitan siis. Uuden blogin perustaminen on kauan ollut mielessä, jos asiat nyt sujuvat niinkuin haluaisimme, on hyvä hetki sille. Lapset aina kysyvät takapenkeiltä että "ollaanko nyt kotitiellä?". Itsekin olen huomannut usein esittävän tuon kysymyksen itselleni ja joskus myös rakkaalleni. Nyt olemme molemmat pohtineet asian siihen malliin, että eteenpäin mennään tavalla, tai toisella. Oikotiet ja etuovet ovat siis kovassa käytössä.

Kun aloittelimme talon etsintää lähes kymmenen vuotta sitten, kriteereinä meillä oli hirsitalo, mahdollisimman vanha ja alkuperäiskuntoinen, ikkunat, ovet, lattiat ja listat tulisi olla vanhat, vähintään hehtaarin tontti ja talon sijainti mielellään keskellä sitä, tai ainakin rauhallinen paikka. 30 minuuttia Turusta johonkin suuntaan, ennemmin ysitien tai moottoritien suuntaan.

Pari vuotta vierähti etsiessä ja talojen näytöissä. Oli lupaavia, vähemmän lupaavia ja niitä joiden pihassa vain käännytään kohteita. Tarjouksiakin jaeltiin jokunen, mutta ne meni sivusuun. Ahdistus kerrostalossa paheni ja paheni ja hirveä kaipuu maantasalle, maalle, kasvoi. Laitoimme lehteen ilmoituksen, että ostamme talon tietyltä alueelta rauhalliselta paikalta.

Tuli muutama soitto, monta paikkaa joiden pihassa käytiin kääntymässä tai yritettiin keksiä jotain positiivista sanottavaa, niin. ettei myyjä kuitenkaan jää turhaan toivomaan soittavamme uudestaan. Sitten kävimme unelmassa, mutta meitä käytettiinkin vain nostamaan talon hintaa ja se myytiin siitä jo aikaisemmin kiinnostuneelle.

Tuli soitto mieheltä jolla oli kaksi taloa, eivät vaimon kanssa saaneet päätettyä kummassa asuisivat ja halusivat ratkaisun asiaan. Matkalla katsoimme toisiamme autossa, mieheni ja minä. Liian pitkä matka, ei ikinä näin kauas. Ja talokin oli elintasosiivellinen hirsitalo joka oli modernisoitu 70 luvulla. "Onko pakko nousta autosta" muistan pohtineeni, "on, se on kohteliasta olla kiinnostunut kun tänne asti tultiin".

Mutta niin vain kävi, että talossa oli kuitenkin jotain, koska tulimme tänne uudestaan. Muistan tuon häikäisevän heinäkuun auringon, joka paistoi iltaseitsemältä suoraan olohuoneeseen ja en tiedä oliko se se, vai joku muu, joka sinetöi oston. Vaatimuksista jäätiin, talo oli vasta 1936 rakennettu, mutta osin kierrätyshirsistä, tilan alkuperäinen päärakennus oli sijainnut tontin keskellä, mutta ilmeisesti kastunut ja rakennettu uudestaan ylemmäs tontille ja tien viereen. Elintasosiipi ei ilmettä parantanut, mutta vessaa ja kylpyhuonetta ei näin ollen tarvinnut tuoda hirsikehikon sisälle, mikä oli vain hyvä asia. Tonttiakin hiukan vähemmän, sijaintikin vähän kauempana, mutta joku kolahti ja kaupat tehtiin. Heti kaupanteon jälkeen totesin jollekin, että on tämä hyvä paikka, seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, ja niinhän se on ollutkin. Talo on opettanut meille paljon. Kahdeksassa vuodessa on korjattu, uusittu, pohdittu, on hurahdettu perinnerakentamiseen, on tehty virheitä, joita on korjattu. Istutettu pihalle sitä sun tätä kasvamaan. Kasvihuone, sauna ym.ym. On eletty yhdessä luonnon kanssa, eläimiäkin ympärillä pörrää, sekä kesyjä, että villejä.  Mutta kuten arvata saattaa, hinku lähempänä toiveita olemaan ei kuihtunut, päinvastoin. Pikkuhiljaa alkoi mieleen hiipiä että se ja se saisi olla eri tavalla, paikka ei olekaan niin rauhallinen kuin oletimme.

Nyt, nyt on aika edetä, jollain keinolla jatkaa matkaa. Tarvitsemme lisää tilaa, ostimme talon pariskuntana, nyt meitä on viisi, plus kissat. Talo on aikanaan rakennettu kuusilapsisen perheen kodiksi, mutta me emme siihen silti tahdo mahtua. Kaipaisimme isompaa keittiötä ja puuhellaa, useampaa makuuhuonetta ja kunnollista eteistä. Yläkerta saattaisi olla sellainen ratkaisu, jonka kanssa voisi elää, mutta miksi tehdä sitä jos paikka on muuten vääränlainen? Liian lähellä tietä, liian lähellä liian vilkasliikenteistä tietä. Elintasosiipikin on ja pysyy, ei ole kadonnut mihinkään vaikka kuinka olemme sitä koittaneet "hävittää" ainakin mielestämme. Mielestäni, jos talo tuntuu väärältä, on parempi vaihtaa sitä kuin muokata radikaalisti vaikuttamaan oikealta. Tuskin se tunne koskaan muuttuu kun väärä on ilmoille päässyt. Innostuneena odotan nyt ensi alkuun huomista, kun menemme katsomaan yhtä taloehdokasta, jos se ei natsaa tehdään uudet suunnitelmat, mutta lopputulema on sama. Viiden vuoden sisällä olemme muualla, jollakin tavalla, toivottavasti kokonaan uudessa (vielä vanhemmassa, isossa) kodissa, tai puramme tarmoamme edes kesäkodissa.