Olen koko sairastamisen ajan käynyt töissä. Olen tehnyt normaalia työaikaa, koska viime talven sairauslomat huononsivat oloa niin paljon. Osittain uskon niiden toimineen yhtenä alkusysäyksenä tämän hetkiseen tilanteeseen. Olin kevättalvella kahdeksan viikkoa kotona. Osin sairaslomalla murtuneen käden takia, osin lasten korona-altistusten takia kotona. Koska en osannut olla sairaslomalla, haalin etänä tehtäviä töitä itselleni, ja touhusin osittain ehkä enemmän kuin oikeasti töissä olisin touhunnut. Kone oli auki 24/7 ja vastasin kaikkeen salaman nopeudella. Pikkuhiljaa tein asioita jo maanisesti. Taisin itseasiassa toimia aika maanisesti jo joulusta asti. Helmikuuhun mennessä olin neulonut kolme aikuiskokoista villapaitaa monien sukkaparien lisäksi, ja neulominen katkesi vasta käden murtumiseen. Sitten menikin yli puoli vuotta ennenkuin pystyin edes ajattelemaan neulomista. Kun diagnoosi toukokuussa tuli, tarjottiin minulle heti sairauslomaa, koska masennuspisteet olivat niin korkeat ja vointini niin huono. En ottanut sitä vastaan, koska työpaikka oli ainoa paikka missä enää pystyin esittämään kaiken olevan kunnossa. Myös rakas oli sitä mieltä ettei se ehkä ole kohdallani järkevää. Töissä sain pienen palan normaalia kaiken sen epänormaalin rinnalle. Ja olihan kesäloma ihan kohta ajankohtainen. Kesäloma meni sumussa. Lääkevaihtojen sekoiluissa, itkiessä, itsetuhoisuudessa. Kasvatin kyllä siinä sivussa taas perheen vihannekset, osin syys- ja talvikuukausillekin. Syksyllä aloitin työt, ja tuntui niinkuin en olisi koskaan ollutkaan lomalla. Edelleen, töissä pystyin näyttämään, että kaikki olisi hyvin. Töissä uskalsin olla, siellä ei tullut itsetuhoisia ajatuksia, ja tuntui että ajatuskin toimi siellä paremmin. Kotona meni huonommaksi ja huonommaksi. En tuntenut itseäni ja rakaskin valitteli että arki vie aivan liikaa. Hän joutui vielä käsileikkaukseen sillä seurauksella että minulle lankesivat kaikki perheen ajot ja kodin ulkopuolisten asioiden hoito. Kauhea kierre, työ vie niin paljon ettei kotiin jää mitään, mutta kotiin en uskalla jäädä, koska pelkään mitä teen yksin ollessani. Tilanne on osin edelleen samanlainen, vaikka syksyn suurimpien ongelmien aiheuttaja, vääränlainen lääke, onkin vaihdettu. Pelkään että jos pysähdyn en lähde käyntiin enää ikinä. Tiedostan liian vahvasti sen miten reunalla riipun edelleen. On oikeasti olemassa suuri vaara ettei tämä koskaan parane tai tulen päihderiippuvaiseksi tai päätän päiväni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti