Tulkoon vuosi 2022

screenshotit parista tänään tulleesta facemuistosta. Edelleenkään ei ole kovin paljon positiivisempsa toivottavaa. Käsittämätöntä, että olen elänyt polvillaan jo kuusi vuotta. Kulkenut robottimoodissa eteenpäin ymmärtämättä sitä itsekään. Terapiaa on takana kaksi vuotta, viimeinen alkoi juuri, toivon todella, että se riittää ja kovasti pelkään ettei riitä. 

Ensi vuodesta voisin toivoa sitä etten ajattelisi itsemurhaa ihan niin aktiivisesti. Etten vahingoittaisi itseäni niin kovasti. Että pystyisin olemaan henkisesti läsnä paikoissa, joissa on ihmisiä. Että pystyisin elämään edes osin normaalia elämää. Toivoisin hyviä yöunia. Sitä, että aktiivisuus kelloni lakkaisi huutamassa korkeaa stressiä kuukaudesta toiseen. Toivon lääkkeiden edelleen toimivan. En jaksa enää yhtään lääkkeidenvaihtorumbaa. Toivoisin vähemmän ahdistusta. Epätoivoa. Paniikkia. Kyyneleitä. Enemmän tasaisia päiviä. Tylsää arkea. Toivoisin voivani taas elää.