tag:blogger.com,1999:blog-15371995634282068182024-02-06T21:37:18.956-08:00Koti metsän sylissäohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.comBlogger142125tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-79689315110701653032024-01-18T11:04:00.001-08:002024-01-18T11:05:17.447-08:00Ekaa kertaa <div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEgJrkyT7qcTpVi988qTNFTbD0XgHFSC0RyqTT76QAVtcX3VEmXIgpcY-o7oDTUy-pMqKnHI_rMofdovfZVFHo4TVtN2EYuXsYELMygi2NfeUiAE8S-oSkgpupiasMu80muP8iIsW6K8ogsRuc-QLoxB61IXIRoOFAH2v5aIB0Ve_hpe2vVwl53A7gYkhRU" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEgJrkyT7qcTpVi988qTNFTbD0XgHFSC0RyqTT76QAVtcX3VEmXIgpcY-o7oDTUy-pMqKnHI_rMofdovfZVFHo4TVtN2EYuXsYELMygi2NfeUiAE8S-oSkgpupiasMu80muP8iIsW6K8ogsRuc-QLoxB61IXIRoOFAH2v5aIB0Ve_hpe2vVwl53A7gYkhRU" width="400">
</a>
</div><br></div><div><br></div>Kävin tänään ensimmäistä kertaa tunnevyöhyketerapiassa. Oli hyvä kokemus. Terapeutti oli hyvin läsnä, kuunteli, kyseli ja kommentoi. Taas kerran kävi niin, että kun kerroin tarinaani. Elämäni kaaosta. Miten kaikki vaan yhtäkkiä katosi. Tai ei kadonnut yhtäkkiä vaan huomasin sen yhtäkkiä. Jokatapauksessa, hän itki. Terapeutilla oli vedet silmissä kun kerroin tarinaani. Minä kerron siinä järkevästi, kohtuukronologisessa järjestyksessä elämääni. Hän katsoi minua vedet silmissä ja sanoi, valtavasti kannettavaa, kaikissa näissä asioissa olisi yksinäänkin kannettavaa, mutta kaikki tämä vielä saman ihmisen kannettavana. Ei kuulemma ihme jos vähän sakkaa. Hoidosta nousi paljon ajatuksia mieleeni. Tosi paljon. Koitan kirjoittaa niitä ylös etten unohtaisi. Mutta jaksamisen mukaan. Hoito toi mukanaan hirvittävän väsymyksen. ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-5190796667034252302024-01-18T10:57:00.000-08:002024-01-18T11:05:08.959-08:00joulu<div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi4XedX_yeD1T81_z9w_kDFW_E5nmOCvmrmRuZ1TFT2t22O9ivVYkf1e0Ic-aYZrFkVOMZwcE5NzrKrPa5MpRsoxmzK71tnQxop_-3U8BNQi2ktniykKvha0JJ2gF0_vtf4d1tjYlgEllo/s1600/1671962408778014-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi4XedX_yeD1T81_z9w_kDFW_E5nmOCvmrmRuZ1TFT2t22O9ivVYkf1e0Ic-aYZrFkVOMZwcE5NzrKrPa5MpRsoxmzK71tnQxop_-3U8BNQi2ktniykKvha0JJ2gF0_vtf4d1tjYlgEllo/s1600/1671962408778014-0.png" width="400">
</a>
</div><br></div><div><br></div>Huomenna on toisen diagnoosin vuosipäivä ja seuraavalla viikolla ensimmäisen. Vaikkei sitä itse ajattelisi, kehomuisti muistaa tipautella sopivasti ahdistusta ja säpsähtelyjä arkeen ja juhlaan. Lapsen sairastuminen aiheuttaa minussa valtavia tunteita. Negatiivisia tunteita. Katkeruutta, vihaa, epätoivoa, pelkoa jne. Lapsen sairastumisen takia menetin mielenterveyteni, uskon elämään, joulun, monta vuotta lapseni elämästä, monta vuotta omaa elämääni. ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-6259433392325221072022-12-15T07:01:00.001-08:002022-12-15T07:01:00.766-08:00Kadonnut jouluilo<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhuRn6BiafL7WzObi7o08senSPrt5z0rNXuY5SMKdwUBWy9hCUsunL7uwgUHjElz_WLDCsTWcuhyphenhyphenrRet0hIlvSqK80gLMBKSKXxPl7zyIxPi49rjzukjW-bDmGFUHCiVJW89l-8w8mCxSA/s1600/1671117065064840-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhuRn6BiafL7WzObi7o08senSPrt5z0rNXuY5SMKdwUBWy9hCUsunL7uwgUHjElz_WLDCsTWcuhyphenhyphenrRet0hIlvSqK80gLMBKSKXxPl7zyIxPi49rjzukjW-bDmGFUHCiVJW89l-8w8mCxSA/s1600/1671117065064840-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Lapsen sairastuminen vei minulta joulun lopullisesti. Joulun odotuksen ilon, joulun suunnitelmat, askartelut ja valmistautumisen. Joulukuusta tuli jotain mikä pitää vain lusia pois ja jos siitä selviää, alkaa ajanlasku taas alusta. Elämä alkaa tammikuussa, jos se edes alkaa. Onkohan tämä tätä koko loppuikäni? </div><div><br></div><div>Jo ennen lapsen sairastumista joulukuu on ollut minulle rankkaa aikaa. Olen koko ikäni tehnyt töitä alalla, jossa joulukuussa tahkotaan puolen vuoden elanto, ja se on toki aina tarkoittanut hirveää työmäärää ja unisia joulunpyhiä. On ollut vaikea suunnitella mitään etukäteen, kun työpäivien kestoa ei ole pystynyt ennustamaan, ja jos onkin pystynyt, on iltaisin niin väsynyt, että sitä haluaa vain nukkumaan. </div><div><br></div><div>Sitten on ne eron jälkeiset joulut. Ne joulut kun vanhemmat riitelivät ja laskivat kumpi saa pitää meitä tänä jouluna aattona, ja kumpi saa joulupäivän. Ja sitten kun molemmissa paikoissa on vain se yksi päivä, on se yhtä ajamista sukulaisten luota toiselle, kun kaikkia toki pitää jouluna nähdä. </div><div><br></div><div>Yritimme hiukan rajata elämäämme lasten synnyttyä, sen jälkeen kun tuntui että kaikki joulut ovat vain paikasta toiseen reissaamista, eikä missään välissä saanut luoda omia jouluperinteitä tai nauttia olemisesta. Luonnollisesti, koska olin paljon töissä joulun alla, olisin halunnut vain olla kotona yöpuvussa kaikki pyhät, mutta sukulaiset halusivat kaikki nähdä lasten avaavan paketteja ja muiden nurkissa sitten juostiin koska minulle se taas ei ollut vaihtoehto että istun yksin kotona kun lapseni ovat isovanhemmilla. Sitäkin kyllä ehdotettiin kertaalleen. </div><div><br></div><div>Sitten tuli ensimmäinen sairastuminen heti joulunpyhien jälkeen. Joulun ja uudenvuoden välipäivät menivät huolen sumentamina ja eri lääkäreissä juosten. Ensimmäisen joulun jälkeen olisin varmaan vielä pystynyt samanlaiseen joulunviettoon kuin aiemminkin, mutta kun toinen sairastuminen alkoi seuraavan vuoden tapaninpäivänä oli minun jouluni taputeltu ehkä loppuiäkseni. Muistan kyllä sen sairastumisien välisen joulukuun jännityksen. Muistan, että töissä olin kireä ja tuli ongelmia työkavereiden kanssa. Silloin oli toki työpaikalla jo valmiiksikin henkilökemia ongelmia, mutta minä en ollut niihin juuri osallisena. Kai minä siitä joulusta kuitenkin lopulta nautin, siihen tapaninpäivään asti. Isäni perheineen tuli silloin meille joulukaffelle ja hän ilmaisi myös huolensa lapsen olemuksesta. Hän oli nähnyt lapsen edellisenä vuonna pahimmillaan ja sanoi hänen näyttävän samalta kuin silloin. Olin samaa mieltä mutten saanut terveydenhuoltoa uskomaan minua. Hoitoon pääsy oli taas kauhean tappelun ja itkun takana. Ja kun lopulta lastenpäivystykseen päästiin kutsui osasto ja uusi helvetti. </div><div><br></div><div>Joka vuosi tämä tuntuu tulevan, viimeistään alkukuusta alkaa hienoinen ahdistus, kyvyttömyys tehdä mitään, mieli tekisi vaikka mitä mutta kroppa ei pysty käynnistymään. Pikkuhiljaa hienoinen ahdistus muuttuu kevyeksi palaksi kurkussa, siitä kylmäksi puristukseksi hengityksen ympärillä ja lopulta rautapanssariksi koko rintakehän ympärille. Itku tulee kaikesta, mihinkään ei pysty, mikään ei kiinnosta ja mitään ei pysty suunnittelemaan. </div><div><br></div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-73921145754859360962022-11-17T10:42:00.001-08:002022-11-17T10:42:34.858-08:00Mustaa <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgd3Y2XSzqFKHYG3ELJlCfPkLCPrg8nRpFSa-pSxN01BpEHhxa1M_rl8Lulau7rHnjHHUqdy-UaG_srW7L68gCjQn_KbMfhimMm_oA9wyq3GJydfWGgUtj1MKi-MhsX_tuW7yxodjquIl0/s1600/1668711194703647-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgd3Y2XSzqFKHYG3ELJlCfPkLCPrg8nRpFSa-pSxN01BpEHhxa1M_rl8Lulau7rHnjHHUqdy-UaG_srW7L68gCjQn_KbMfhimMm_oA9wyq3GJydfWGgUtj1MKi-MhsX_tuW7yxodjquIl0/s1600/1668711194703647-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Taas on meneillään selvästi huonompi vaihe. Kierrokset nousevat hetkessä ja joutuu pinnistelemään saadakseen ne alas, jos niitä edes saa alas. Viikonloppuna oli yhden lapsen juhlat ja ne yhdistettynä taas suurempaan työkuormaan aiheuttivat sunnuntaiksi itkuepätoivomustaeiolemihinkäänhaluansatuttaaitseäni kohtauksen. Jäljet oli pitkästä aikaa nähtävillä myös töissä maanantaina. Ainoa ero aiempaan on, että pystyn itse huomaamaan tilanteen ja pohtimaan syitä siihen mutten silti pysty muuttamaan tilannetta. </div><div><br></div><div>Välillä mietin että onkohan sisälläni jotain mustaa. Jotain joka on aina ollut siellä, joka tulee aina olemaan siellä ja joka aina välillä tulee esiinn. Jotain mustaa johon en itse voi vaikuttaa vaikka haluaisin. </div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-81634451012581378812022-11-08T00:09:00.001-08:002022-11-08T00:09:21.411-08:00sairaalaan <div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi7JLB-xUACmcTiRpyEixryd5I1tkqxhyphenhyphenpXqyG0oknrJsV9SlvLX3dQTC_Is8wXXpxkPQAqjMoASxcpjg3JRxnT_jgXaYPLoZr8HkK8TFs8FJ9WKG5raW0Se7ECEtv-IEj2WXz9erP-KWY/s1600/1667895606750362-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi7JLB-xUACmcTiRpyEixryd5I1tkqxhyphenhyphenpXqyG0oknrJsV9SlvLX3dQTC_Is8wXXpxkPQAqjMoASxcpjg3JRxnT_jgXaYPLoZr8HkK8TFs8FJ9WKG5raW0Se7ECEtv-IEj2WXz9erP-KWY/s1600/1667895606750362-0.png" width="400">
</a>
</div><br></div><div><br></div>Lapsella oli tänään parin vuoden välein tehtävä kontrolli yliopistosairaalassa. <div><br></div><div>Viime kontrollissa kaksi vuotta sitten päätimme ettei lääkeainealtistuksiin lähdetä, ja hänen hoitonsa siirrettiin kokonaan pois terveyskeskuksesta, kun valitin miten hänen kanssaan ei paikallisessa terveyskeskuksessa uskalleta toimia. Luulin että tämä käynti olisi vain mitä kuuluu päivitystä mutta hoitaja olikin sitä mieltä että nyt päätetään altistuksista. Oli jopa sitä mieltä, että muutaman vuoden takainen burana-altistus meni hyvin. En vieläkään ole valmis päättämään lapseni puolesta tällaisesta asiasta. Se on päätös elämästä ja kuolemasta eikä päätöksen lopputulemaa tiedetä. Jos käy hyvin ei käy mitään, mutta kun voi myös käydä huonosti ja silloin on helvetti irti uudelleen. Koen ettei kukaan voi tehdä tällaisia päätöksiä toisen puolesta. Ja, lapsi ei vielä täysin ymmärrä päätöksensä lopputulosta. Päätettiin taas odottaa pari vuotta ja päivittää tilanne silloin. Jos pääsisimme aikuisuuteen asti ilman altistuksia, niin voisi ainakin olla aika varma siitä että altistuksen lopputulos on pysyvä. Murrosikä saattaa muuttaa ihmisen kroppaa niin paljon, ettei sitä ennen, tai sen aikana tehdyistä altistuksista ollut mielestäni riittävästi tietoa, jotta siihen olisi uskaltanut lähteä. </div><div><br></div><div>Lääkäri soittaa vielä parin viikon kuluttua siitä, voiko lapselle antaa rokotus ohjelmaan kuuluvan rokotteen turvallisin mielin. Minun mielestäni on hiukan kahtiajakoista, että meitä vanhempia kevyesti jopa painostetaan tekemään altistuspäätös, mutta silti rokotteen antamisen pohdinta vaatii lääkärikokouksen ja useamman mielipiteen. Onneksi se sen vaatii ja onneksi moni siihen mielipiteensä sanoo, mutta silti, emme me vanhempina voi tehdä päätöstä altistuksesta, meillä ei edes ole koulutusta asiaan. Tämänkertainen lääkäri muistutti, että jos nyt jotain sattuisi ja lapsi sairaalaan joutuisi niin silloin päätös lääkityksistä tulee sairaalan lääkäreiden kannettavaksi, hyvä niin. Hän muistutti myös miten tämänkaltainen reaktio on hyvin harvinainen ja osuu harvan kohdalle. Olen tästä tietoinen, mutta ajattelikohan lääkäri miten hän painotti sitä ihmiselle joka on kaksi kertaa nähnyt reaktion vierestä ja hajonnut sen takia. Ei se enää lohduta meitä että se on harvinainen, silti se tuli meille kaksi kertaa.</div><div><br></div><div>Sairaalaan meno on näköjään aina yhtä karseaa. Kaksia liikennevaloja ennen alkoi ahdistus, viimeisissä valoissa tuli säpsähdykset ja panssari rinnan päälle. Pala kurkkuun ilmestyi parkkihallissa ja jos yhtään itseäni tunnen, olen oma itseni taas vasta parin päivän päästä.</div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-4245916530584789052022-10-28T08:25:00.001-07:002022-10-28T08:25:46.767-07:00osaanko?<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiS6wxNVCLWoQHlTo1H_I2sMEpMHJzn4Vmy8o3M6Ep4RW46VNSZo4ZaNCSq1SBAMODRoGjBjJ9Ve_sz-FE4a1EKiEgdN40VGKQwggd5YbKdAnWxnMIaPhgnCRE5_y7GBP4PdLakkCHUjqU/s1600/1666971375382137-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiS6wxNVCLWoQHlTo1H_I2sMEpMHJzn4Vmy8o3M6Ep4RW46VNSZo4ZaNCSq1SBAMODRoGjBjJ9Ve_sz-FE4a1EKiEgdN40VGKQwggd5YbKdAnWxnMIaPhgnCRE5_y7GBP4PdLakkCHUjqU/s1600/1666971375382137-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Kirjoittaminen on taas jäänyt. Se on selkeästi aina sen merkki että menee paremmin kun ei ole tarvetta niin purkaa. Vähään aikaan en ole kirjoittanut edes omiin muistinpanoihini mitää. Syksyn pimeys ja märkyys tuo selkeästi traumamuistoja pintaan ja aiheuttaa taas enemmän ahdistuksia joille ei ole selkeää syytä. Viime syksyn menin jollain ihmevoimilla väkisin eteenpäin. Nyt olen tietoisesti opetellut olemaan tekemättä mitään ja yrittänyt opetella hetkestä ja tekemättömyydestä nauttimista. Tein kevään ja syksyn 60% työaikaa. Osasairausloma on nyt loppu ja olen hetken täysillä mukana, mutta tiedän jo etten pysty täyteen työaikaan ja siksi olen tehnyt päätöksen tehdä kevään 80%. Onneksi on työnantaja joka sallii tämän ja työpaikka jossa minut huolitaan myös vajaana. Aiemmin niin ei ole ollut ja siksikin tämä matka on varmasti ollut niin pitkä ja kivulias. On ollut käsittämättömän vaikeaa ymmärtää olevansa tarpeellinen ja haluttu, kaivattu työkaveri ja työntekijä. Koko ajan taistelen huonommuuden tunteen kanssa, mutta nyt välillä koen osaavani. Toivottavasti tulevaisuudessa on myös se päivä jolloin lähes aina koen osaavani </div><div><br></div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-17535902457573593072022-07-22T09:18:00.001-07:002022-07-22T09:18:21.522-07:00Kulku <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh6NC6XrKxrE_jvKuChZLPjR0ay8lFPq8c-YJHjRdGT4sxGL3_Kllr0NrBHV9iKwcCa51MkjBbO3xrrjABFh-x0YSnxtHh3ocySjqictzXaP-oQ0HmTRdO6S0UjJrwJbOJ-M9jjs9RBI5g/s1600/1658507251142694-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh6NC6XrKxrE_jvKuChZLPjR0ay8lFPq8c-YJHjRdGT4sxGL3_Kllr0NrBHV9iKwcCa51MkjBbO3xrrjABFh-x0YSnxtHh3ocySjqictzXaP-oQ0HmTRdO6S0UjJrwJbOJ-M9jjs9RBI5g/s1600/1658507251142694-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Kevään sairasloman, osasairasloman ja kesäloman aikana olen paljon miettinyt onko ihmisellä joku jaksamisvarasto joka hupenee käytön aikana. Toleranssi kestää ihmisiä on välillä tosi alhaalla. Minulla joka olen aina elänyt ihmisistä ja keskusteluista. En uskalla keskustella koska aina tuntuu että ajatukseni ovat vääriä tai tulevat ulos väärin. Tuntuu etten enää osaa kommunikoida oikein. En jaksa tehdä asioita, usein vaan odotan että tulee ilta ja pääse takaisin nukkumaan. Olen aina touhunnut touhuamasta päästyäni. Aina oli seuraavat projektit jo ajatuksen tasolla mielessä, enää ei ole. Vaellan ilman päämäärää, aloitan asioita saamatta niitä loppuun, ja tuntuu ettei ideoitakaan juuri tule. Voiko elämä olla kuin kuja joka loppuu kun tullaan loppuun. Voiko olla niin että jaksotus menee pieleen ja huomaamattaan elää liikaa jolloin elämää ei riitäkään loppuun asti?</div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-5228803950430988552022-05-25T11:32:00.001-07:002022-05-25T11:32:39.757-07:00Osa-aikaisen ajatuksia<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiBR2Rf2IMXrLBa5BDxr_Sdtn3mWSaUUKMUlOsQ2O7M085l7JgiEOjVEhIUBpRhvhfWiA5B9650aeB_e-utKmddeCe9F1dcyd9O7l7xhi5emFtv7SDQbvkfD9JWvGERpPqpBbX9yDznzyg/s1600/1653504056851121-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiBR2Rf2IMXrLBa5BDxr_Sdtn3mWSaUUKMUlOsQ2O7M085l7JgiEOjVEhIUBpRhvhfWiA5B9650aeB_e-utKmddeCe9F1dcyd9O7l7xhi5emFtv7SDQbvkfD9JWvGERpPqpBbX9yDznzyg/s1600/1653504056851121-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Olen pienestä asti tiennyt millä alalla haluan työskennellä. Heti yläasteelta lähdin puutarhakouluun. En osannut valita suuntautumista, koska olisin halunnut kaikkeen. Päädyin kukkakauppa puolelle. Opiskelujen aikana oli ensimmäinen kunnon masennusjakso. En vain ymmärtänyt sitä silloin. Eikä kukaan muukaan. Tein asioita robottimoodissa ohjeen mukaan. Tasan samalla lailla kuin käskettiin. Käytin liikaa alkoholia ja bileiltojen jälkeen häpesin ja katusin kaikkea sekoilua. Satutin itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Piilottelin pitkiäkin aikoja naarmuja, haavoja, mustelmia, palovammoja, mitä milloinkin, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Koskaan ei puhuttu mitään. Opiskelujen jälkeen lähdin työputkeen, joka johti floristin ammattitutkinnon oppisopimukseen. Floristin papereihin. Alan kisoihn. Töihin. Eka burnout tuli vähän päälle kaksikymppisenä. Itkin työmatkat mennen tullen. Laihduin, mikään ei pysynyt sisällä. Paino alkoi olla hälyttävän alhainen ja hakeuduin lääkäriin. Ei mitään. Kaikki kunnossa. Tuli ekaa kertaa se kysymys, ootko varma että kaikki on hyvin? Voisiko olla jotain psykologista? "Kaiken pitäisi olla hyvin", vastasin ja jatkoin elämääni. </div><div><br></div><div>Ihme että edes tulin raskaaksi, mutta tulin, lyhyessä ajassa kolme kertaa, ja jäin kotiin lasten kanssa moneksi vuodeksi. Kotonakin suoritin. Menin hyvässä putkessa ja painoin eteenpäin sisun voimalla. Välillä oli vaikeita aikoja ja mieli maassa mutta aina se sieltä nousi ja eteenpäin paahtaminen jatkui. Nyt ollaan siinä tilanteessa ettei täysiaikainen työ enää onnistu. Se tuli konkreettisesti todettua tässä menneellä viikolla, kun tuli reilun viikon mittainen työputki ja pitkät päivät. Viidentenä putken päivänä terapeutti sanoi, että olen ylikierroksilla, en pysty keskittymään, enkä ole läsnä tapaamisessamme. Hän ennusti minun romahtavan seuraavana vapaapäivänä, seuraavana torstaina. </div><div><br></div><div>Oikeassa oli, ja väärässä. En päässyt edes torstaihin asti. Maanantaina lähdin töistä itku kurkussa ja itkin kotona illan. Mietin pitäisikö ottaa rauhoittavat ja mennä nukkumaan ajoissa, mutta menin vain nukkumaan ajoissa, koska aamulla piti ajaa autoa enkä halunnut riskeerata koska lääkkeet vaikuttavat minuun niin vahvasti. Onneksi en ottanut, tiistai aamulla jouduin kolaripaikalle, enkä voinut olla ajattelematta että se olisin voinut olla minä. Tiistai meni paremmin ja keskiviikko tosi tosi huonosti. Romahdin työpaikalla ennen työpäivän loppua. Pääsin hädintuskin piiloon ulkopuolisilta. Työkaverit tajusivat tilanteen ja komensivat pikkuhuoneeseen oven taakse istumaan. Olivat ihania. Mikään ei ollut minun syyni. Toimin oikein enkä ole tehnyt virhettä. Alitajuisesti tiesin sen, mutta järki ei siihen taipunut. <br></div><div><br></div><div>Oli taas oikein kunnon romahdus, tästä toipuu taas useamman päivän, onneksi on vapaata. On hirveä tunne kun ei tunne itseään. Ei pysty hallitsemaan itseään. Ei pysty enää olemaan vahva. Viime aikoina olen paljon miettinyt oliko järkevää lähteä terapiaan ja alkaa kaivella asioita. Olisiko vaan voinut jatkaa putkessa sitä tuttua ja turvallista elämää. Silloin kun tunsi itsensä ja tiesi miten toimii. Tai siis toimi niinkuin tahtoi ja päätti. Kun oli kova kuori jonka alle ei mennyt mikään, eikä kukaan. Kannattaako tämä? Terapiamatka on hirvittävän rankka ja vaatii paljon työtä. Se vie kaiken ja enemmän. Seisooko lopussa kiitos? Jaksanko sinne asti? Annanko periksi ennen? Pystynkö tähän? Pystynkö oikeasti? Ja se yksi suurimmista kysymyksistä, haluanko tätä? Halusinko tätä? Mitä halusin? Mitä haluan?</div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-46749729819922083772022-03-28T23:33:00.001-07:002022-03-28T23:33:19.768-07:00Kotoilua<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgWNRpfvH5-wD00um7li4G9ulD0zZbBHW-tb8jSd89YHHussWtsH1J3zBUWWekTgll1ZyHx82B42q4CkPJibbetrPqttm_Ro0MHNriLyXmN8d0UVsnpmS4QrwcArKtosr6N7z88JsrLuyQ/s1600/1648536062369813-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgWNRpfvH5-wD00um7li4G9ulD0zZbBHW-tb8jSd89YHHussWtsH1J3zBUWWekTgll1ZyHx82B42q4CkPJibbetrPqttm_Ro0MHNriLyXmN8d0UVsnpmS4QrwcArKtosr6N7z88JsrLuyQ/s1600/1648536062369813-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Muutama viikko kotona. Monta kertaa mielessä pyörinyt että tämäkin pitäisi "kirjoittaa ulos", mutta ei se ole vana onnistunut. </div><div><br></div><div>Olen haaveillut enemmän kuin ikinä eläissäni. Minut on onnistuttu kasvattamaan suorittajaksi, vai oliko se vaan asioiden summa? En tiedä, mutta lopputulema ainakin. Aina pitää tehdä jotain. Oleminen on turhaa, laiskuutta. Ainoastaan ahkera kelpaa. Olen yrittänyt karistaa sitä pois jo pitkään. Mutta työssä ollessa se on ollut hyvin hankalaa. Vasta nyt se on vähän onnistunut. Olen istuskellut aurinkoisina päivinä viime kesänä rakennetulla terassillamme ja katsellut ja kuunnellut luontoa. Olen toki myös hiukan touhunnut, mutta niin että olen yrittänyt ensin kuunnella mitä haluan. Olen ommellut päivän, mutta sen halu meni nopeasti ohi. Olen vähän virkannut ja hoitanut kasvejani. Mutta pääosin olen vain ollut ja se on ollut tosi hyvä juttu. </div><div><br></div><div>Olen huomannut entistä vahvemmin että töissä ollessani tai kun muuten tapahtuu paljon, menen tosi helposti siihen suorittajamoodiin. Alan tekemään kaikkea mitä luulen että minun kuuluisi tehdä ja sen seurauksena väsytän itseäni koko ajan enemmän. Huomaan viime syksyssä varsinkin, hiukan myös keväässä että olen ollut aiempaa enemmän jossain muualla. Dissosisaatiohäiriöksi sitä taidetaan kutsua kun ei enää tiedä mitä on tapahtunut lähihetkissä. Syksyllä ajoin useita kertoja harhaan kotiin tullessani, havahduin jossain ihan muualla kuin mitä piti olla. Aina en tuntenut reittiä kotiin, vaan saatoin parikin kilometriä ihmetellä missä olen ja missä menin harhaan, mutta olinkin kotimatkalla, sillä samalla kuin joka päivä ajan vähintään kerran molempiin suuntiin. Se on välillä aika pelottavaakin. Siinä pääsee ehkä hiukan alkuvaiheen muistisairaan pään sisälle. Kun ei ole varma kuka on, missä on tai onko aamu vai ilta. Sitä on aivan heikoimmillaan ja vaan toivoo ettei kukaan huomaisi mitään vaan että tajuaa vastaukset ennenkuin joku huomaa. </div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-87407841774782737892022-03-12T00:45:00.001-08:002022-03-12T00:45:30.695-08:00oleilua<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj6fygVefpg2sqyCDdO1c5Ub8P9uRePV-mr58Ioz2ZHdRWxzd530PLq8OOrNrDM7a8mrIGLV1Z2exjJXfMupoRusLAq26nPYG4CtYuqlVxEmeWByHx69QY4IeWAUDoNDoJ5EikiKhI-w9k/s1600/1647075183038546-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj6fygVefpg2sqyCDdO1c5Ub8P9uRePV-mr58Ioz2ZHdRWxzd530PLq8OOrNrDM7a8mrIGLV1Z2exjJXfMupoRusLAq26nPYG4CtYuqlVxEmeWByHx69QY4IeWAUDoNDoJ5EikiKhI-w9k/s1600/1647075183038546-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Sairauslomaan sitten kuitenkin tultiin. Olen kotona opettelemassa pelkkää olemista. Mulla on kolme hyvää opettajaa täällä kyllä. Kun osaisiskin olla ja elää kuin kissa. Makoilla kun tuntuu siltä ja syödä silloin kun maha kurisee. Lopun aikaa voikin katsella ikkunasta lintuja ja haaveilla. Miten vaikea on oppia kuuntelemaan itseään jos on vuosia ja vuosia elänyt toisille. En aina edes tiedä miltä minusta tuntuu. Mitä haluan. Voi miten toivon että olisin osannut odottaa lapsilleni näitä asioita mitä en itse ole osannut. En haluaisi että he joutuvat käymään läpi samaa kuin minä. </div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-26823542009984449532022-01-20T09:35:00.001-08:002022-01-20T09:35:51.933-08:00MasennusMasennus. Masennus on yksinäistä. Se on pimeää. Se on ankeaa. Sitä ei voi jakaa oikein kenenkään kanssa. Se pelottaa ihmisiä. Minä pelotan ihmisiä. Minä, joka kaipaisin vain huomiota. Aitoa läsnäoloa. Kysymyksiä mitä kuuluu. Ihmiset eivät uskalla kysyä koska masennus pelottaa. Minä pelotan. Minä en tunnista itseäni pelottavana. Minä olen väsynyt. Minä olen peloissani. Minä olen masentunut. Kuulemma pelätään että teen itselleni jotain. Että loukkaannun. Kukaan ei voi sanoa paljon mitään pahentaakseen oloani. Se on jo valmiiksi niin paha ettei se siitä enää pahene. Jos teen itselleni jotain se johtuu minusta. Ei kenestäkään muusta. Ei missään tapauksessa kenenkään sanomisista. Sanomatta jättämistä ehkä...ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-37414614354364095722022-01-14T06:21:00.000-08:002022-01-14T06:21:59.773-08:00sairastuminen osa 2<div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjuiQTWuBtc67fId5oXyyctRaLPlpHE0yYHW6DXsvBQ9eDzInbvuLnfloiMyHdfiNSDYaURn-ubv2cjgtk4dL7_gYFQc_1c4pTG43a1NTVpheN3xwRMi7irkb6V9kyULWAmwv0JFR7BD4NvcN9GIQNAJqt0sW8pAzbJSyNZcqpyGxEf12AG1C3mU5kT" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjuiQTWuBtc67fId5oXyyctRaLPlpHE0yYHW6DXsvBQ9eDzInbvuLnfloiMyHdfiNSDYaURn-ubv2cjgtk4dL7_gYFQc_1c4pTG43a1NTVpheN3xwRMi7irkb6V9kyULWAmwv0JFR7BD4NvcN9GIQNAJqt0sW8pAzbJSyNZcqpyGxEf12AG1C3mU5kT" width="400">
</a>
</div><br></div><div><br></div>Kotona vietetyn yön jälkeen paluu sairaalaan on iso shokki. Kun pääsen takaisin, lapseni on kääritty sideharsoihin ja näyttää pikkuiselta muumiolta. Hänen suunsa ja huulensa ovat verisen karstan peitossa. Silmät erittävät erivärisiä karstoja, ja iholla hehkuu kuume. <div><br></div><div>Hoito on aloitettu. Häneen tiputetaan immunoglobuliinia kolmena peräkkäisenä päivänä. Sairauteen ei ole olemassa lääkettä, ja immunoglobuliinin tarkoitus on boostata hänen oma vastustuskykynsä, ja immuunipuolustuksensa pysäyttämään tauti, ja sen jälkeen korjaamaan vaurioita. Ihoa rasvataan pari kertaa päivässä. Joka eri palamisen tasolle on oma voiteensa, ja ihon läpikäyminen vie aikaa. Ja aiheuttaa kipua. Lapseni pumpataan täyteen opiaatteja, jotta voimme hoitaa hänen vaurioitunutta ihoaan. Kaksi kertaa päivässä. Hirveää. Aivan hirveää. Koko kokonaisuus on aivan hirveää. Mutta minulla ei oikein ole muuta mahdollisuutta kuin kestää ja toimia. </div><div><br></div><div>Muistan käyneeni läheisessä kaupassa ostoksilla muutamia kertoja. Saan välillä syödä lapseni ruoka-annoksen, kun hän ei pysty nielemään mitään, ja ravinto menee liuoksena. Mutta kaikki hoitajat eivät anna minun syödä sitä, jolloin haen lähikaupasta jotain. Kävelen ulos sairaalan ovista ja katson ympärilleni. Tunnen valtavaa epäreiluutta. Kaikki nämä ihmiset jatkavat elämäänsä niinkuin ei mitään ja minä seuraan osastolla lapseni kärsimystä voimatta sitä lieventää. Se katkeroittaa minua. Kaupan kassalla olen poissaoleva ja tunnen kuin seuraisin tilannetta sivusta. Kassa hakee katsekontaktin ja sanoo iloisesti hei. Maksan ja kävelen takaisin sairaalaan sisälle. Matka tuntuu kilometrien mittaiselta. Mäki jyrkältä ja pitkältä. En halua mennä takaisin. Haluan juosta pois. Haluan karata. Haluan irti tästä. Haluan pois. Mutta silti menen takaisin osastolle. </div><div><br></div><div>Ystäväni saa lapsen, ja kutsuu minut katsomaan heitä äitiysvuodeosastolle. Oma lapseni nukkuu ja päätän käydä siellä. Mikä ristiriita. Toinen perhe onnensa kukkuloilla esikoisensa juuri synnyttyä ja oma esikoiseni taistelee elämästään pari kerrosta ylempänä. </div><div><br></div><div>Osastolla arki jatkuu samanlaisena kuin tähänkin asti. Joka kerta kun otetaan pari askelta eteenpäin mennään vähintään yksi myös takaisin päin. Immunoglobuliini aiheuttaa hirveän päänsäryn kun se lopetetaan. Lapsi on juuri lakannut huutamassa kivusta kun hän alkaa sen uudelleen. Hänet lääkitään hiljaiseksi ja itse itken elämän epäreiluutta. Koko ajan tulee jotain mikä on vähintään yhtä pahaa kuin siihenkin asti. Pelkään, mitä kaikkea vielä voi tulla. Mitä kaikkea sattua. </div><div><br></div><div>Reaktio iskee silmiin pahasti. Ensimmäisellä silmälääkärin käyntikerralla silmät ovat niin huonossa kunnossa, ettei lääkäri pysty sanomaan niistä mitään. Silmiä ei missään tapauksessa saa päästää kuivumaan, vaan niihin tiputetaan kosteuttavia tippoja pahimmillaan tunnin välein. Heti kun lapsi on siirtokuntoinen, tulee meidän käydä silmäpolilla, jossa on paremmat koneet ja laitteet. Pian alamme kulkea päivittäin sairaalan alla kulkevissa tunneleissa ja käytävissä silmäpolille ja takasin. Alkuun lapseni ei näe oikein edes kaikkein suurimpia kirjaimia. Olen kauhuissani. Menikö häneltä näkö vielä kaiken lisäksi. Mutta lääkärit rauhoittelevat, odotetaan. He ovat mielettömiä, kertaakaan lapseni ei huomaa kun ei näe kirjainta, vaan lääkärit jatkavat niinkuin ei mitään. Silmätippa- arsenaali kasvaa rasva- arsenaalin vieressä. Tulee taulukoita, joka puolen tunnin päästä tätä, ja joka toisen puolen tunnin päästä tota. Kerran päivässä sitä ja joka välissä taas tuota. Neljää tippaa menee pahimmillaan ja vartin välein. Mutta se auttaa, pikkuhiljaa lapseni alkaa nähdä lääkärin kirjaimet. Hän alkaa osastolla lukea, ja näkee puhelimen näytöltä näyttämäni tsemppiviestit. Hän tutkii luokaltaan saamaansa korttia ja kaipailee kouluun. Käy jo sairaalakouluakin melkein päivittäin. Miten pieniin asioihin voi ihminen olla tyytyväinen, miten pienistä asioista iloinen. </div><div><br></div><div>Pikkuhiljaa lapseni alkaa osoittamaan toipumisen merkkejä. Yhtäkkiä silmät aukeavat ilman suolaliuosta, eritteiden määrä vähenee. Pikkuhiljaa hänen huulensa kuoriutuvat esiin, eikä verta ja karstaa tulekaan enää lisää. Iho alkaa irrota. Hänen koko ihonsa irtoaa palasina, ja alla on ohut, herkkä vauvaniho. Palovammat sulkeutuvat, lakkaavat erittämästä ja pikkuhiljaa ne kaikki alkavat parantua ja hävitä. Rasvausta jatketaan pitkään, kokonaisuudessaan puoli vuotta.</div><div><br></div><div>Kahden viikon sairaalahoidon jälkeen lapseni kotiutetaan. Matkalla ajamme Prisman kautta. Lapsi tarvitsee löysiä pyjamia, koska ei kestä ihollaan mitään kovaa tai tiukkaa. Kotiin päästyäni huokaan. Koko perhe taas kasassa. Kouluun lapsi ei saa mennä ennenkuin viimeinenkin palovamma on kokonaan sulkeutunut, ja hänen voimansa ovat hiukan kasvaneet. Liikuntaan ei tarvitse osallistua koko keväänä, jos hän ei koe jaksavansa. Muutama päivä kotiinpaluun jälkeen yritämme kävellä yhdessä postilaatikolle. Hän ei jaksa. Hän jää puolitiehen keräämään voimia, ja palaa siitä kanssani takaisin kotiin. Voi miten sydämeen sattuu. Keskellä parasta aikaa elämästä lapseni joutuu vastatusten aikuisten asioiden kanssa. </div><div><br></div><div>Minulla on rankkaa kotona. Silmätippojen laitto ja rasvaus vie ison osan päivästäni. Kuljetan muita lapsia kerhoon. Olimme saaneet juoksevan veden kotiimme muutama päivä ennen lapsen sairastumista. Kovat pakkaset olivat halkaisseet poissaollessamme pumpun ja vastavedetyt putket. Olemme taas ilman vettä ja ajan sitä vanhalta talolta. Pesen siellä tiskit ja pyykit. Sairaalalaskut suistavat taloutemme syöksykierteeseen. En jaksa tehdä ruokaa ja valmisruoka maksaa enemmän kuin itse tehty. Elän, mutta en elä. Menetin elämästäni lopulta monta vuotta.</div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-15849271477666521982022-01-07T11:41:00.001-08:002022-01-07T11:41:53.201-08:00Ahdistus<div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgZjFfC9SFuCjrIhXXp9ROFbgzJwSCFCd6hfev3wQxVO99FGxzz51Cn2zu9omu9LXyPWljlVWVaAwOF20U8k5-pfuN-guUCXRenGaiIpBcSg-wfIujQr4ZfogUP4KPWAiU24wKJdDZeflU/s1600/1641584911661444-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgZjFfC9SFuCjrIhXXp9ROFbgzJwSCFCd6hfev3wQxVO99FGxzz51Cn2zu9omu9LXyPWljlVWVaAwOF20U8k5-pfuN-guUCXRenGaiIpBcSg-wfIujQr4ZfogUP4KPWAiU24wKJdDZeflU/s1600/1641584911661444-0.png" width="400">
</a>
</div><br></div><div>Ahdistusta on. </div><div>Käpertyä kokoon. </div><div>Pienemmäksi. </div><div>Pienemmäksi. </div><div>Aina vaan pienemmäksi.</div><div>Kunnes ei enää ole. </div><div>Ei enää ole ahdistusta </div><div>Ei enää ole epäröintiä. </div><div>Ei enää ole. </div><div>Ei enää ole mitään.</div><div>Silloin on hyvä.</div><div><br></div><div>Kaipuu pois täältä on valtava, tukahduttava.</div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-9272557992082167572022-01-06T00:05:00.001-08:002022-01-06T00:29:44.998-08:00Masennus<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgt0qAip2tr2K0kMAhdBsGZWwwtBoCTqBcKIJbZlRX8nop3esBuK8CNG-1_rlWXL0YEv3U7DbSBf5oSOMlsCL5GTTcJfCPC7KlpbOPsRwkp8Ysw_fXM1FiSXmk1O98cdahtIV9Rgz3TvLY/s1600/1641456703287318-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgt0qAip2tr2K0kMAhdBsGZWwwtBoCTqBcKIJbZlRX8nop3esBuK8CNG-1_rlWXL0YEv3U7DbSBf5oSOMlsCL5GTTcJfCPC7KlpbOPsRwkp8Ysw_fXM1FiSXmk1O98cdahtIV9Rgz3TvLY/s1600/1641456703287318-0.png" width="400">
</a>
</div>Masennus on fyysistä. Se on sydämen villiä hyppyä. Se on korkeaa sykettä. Se on hengenahdistusta. Se on hengenahdistusta ilman allergeenia. Se on lihasnykäyksiä. Se on isoja kipeitä lihasnykäyksiä. Koko vartaloa vavahduttavia lihasnykäyksiä. Mitä huonompi tilanne sen enemmän oireita. Mitä huonompi tilanne sen pahempia oireita. Mitä pahempi tilanne sen enemmän oireet häiritsevät. ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-19290754380403930012022-01-04T23:47:00.001-08:002022-01-06T00:29:27.174-08:00Sairastuminen osa 1Lapseni sairastui aivan yhtäkkiä. Hän ei ollut aikaisemmin ollut kertaakaan kunnolla kipeä. Toki joku vatsatauti ja pikkuflunssa oli käynyt kylässä, niinkuin pikkulapsiperheissä aina, mutta ei mitään paria päivää pidempää ollut koskaan ollut. Ei läärikäyntejä tai antibiottikuureja. Olin aiheesta onnellinen, olihan esikoinen jo melkein seitsemän vuotias. Ajattelin, että olin tehnyt joitain oikeita valintoja, kun lapsemme eivät sairastelleet, niinkuin monen lapset sairastavat. Ajattelin, että olemme äärimmäisen onnekkaita kun meillä on kolme tervettä lasta. Olinko ylpeä? Olinko liian ylpeä! Liian itsevarma? Halusiko elämä näyttää minulle ettei kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa?<div><br></div><div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgZB9yYQZjfsnbcLI1M0yTWijEDRT_-eni5ODXVyZHTuTBkwsGBVfSrO_ZJ4IeBCV4v5BKybmCHTBg94L9J1ZDpRKnFsq0WiSOLlm0ionsteEA6t3IWhxMegk7M3vLIoYgfMrGOG38SP0k/s1600/1641369269386850-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgZB9yYQZjfsnbcLI1M0yTWijEDRT_-eni5ODXVyZHTuTBkwsGBVfSrO_ZJ4IeBCV4v5BKybmCHTBg94L9J1ZDpRKnFsq0WiSOLlm0ionsteEA6t3IWhxMegk7M3vLIoYgfMrGOG38SP0k/s1600/1641369269386850-0.png" width="400">
</a>
</div><br></div><div>Jouluna 2015 vierailimme ystäviemme ja sukulaistemme luona. Tapaninpäivänä ystäville mennessä annoin lapselle yhden lääkärin määräämän allergialääkkeen, koska siellä oli koiria, enkä halunnut kesken joulunpyhiä mitään allergiaongelmia. Kylässä oli myös aspartaamilla makeutettua mehua, mitä en ollut koskaan lapsille sallinut sen mahdollisten terveysvaikutusten vuoksi, mutta ajattelin että joulu on vain kerran vuodessa, ja se on vain mehua, en viitsi alkaa aiheuttamaan ongelmia. Seuraavana päivänä menimme rakkaan veljen luo viettämään aikaa yhdessä. Kesken illan esikoinen meni sohvalle maate, ja halusi peiton päälleen koska oli kuulemma tosi kylmä. Laitoin peiton ja kokeilin otsaa, kuumetta totesin, ja muistan katsoneeni että onpas selvärajaisesti punaiset posket. <br></div><div><br></div><div>Ajelimme illalla kotiin ja lapsi meni suoraan nukkumaan. Annoin hänelle pamol-f lääkkeen ennen nukkumaanmenoa, jotta saisi helpommin nukuttua kuumeen laskettua. Aamulla hän heräsi ja käveli keittiöön. Posket olivat edelleen selvärajaisesti punaiset. Valitti kurkun olevan niin kipeä, ettei voi edes juoda. Ilmeisesti kehoitin juomaan ettei kuivu. Siinä jutellessamme hän raaputti vatsaansa niin että yöpaidan helma nousi ja huomasin vatsankin olevan ihan punainen. Kehoitin ottamaan yövaatteet pois, ja koko lapsi oli täynnä punaista ihottumaa kämmeniä ja jalanpohjia lukuunottamatta. Tässä vaiheessa nappasin puhelimen käteeni ja soitin terveyskeskukseen. Saimme ajan hoitajan arviointiin aamupäivällä. </div><div><br></div><div>Menimme paikalliseen terveyskeskukseen, tuttava tuli pihalla vastaan, ja kysyi mikä kamala rokko tollainen on, lapsen kasvot olivat ihan kokonaan jo punaiset. Istuimme terveyskeskuksen aulan reunaan odottamaan. Se oli aika täynnä. Huomioin muutamien ihmisten siirtyvän vähän kauemmas kun asetuimme odottamaan. Hoitaja pyytää sisään, katseet seuraavat meitä. Kerron illan ja aamun tapahtumia ja hoitaja tutkii lasta. Katsoo kurkkuun ja toteaa ettei olekaan ikinä nähnyt näin pahan näköistä kurkkua. Sitten hän diagnosoi enterorokon. Kyseenalaistan asian, koska lapsen kädet ovat puhtaat ja hän on mielestäni aivan järkyttävän kipeä. Entero oli aiemmin vieraillut meillä, eikä se ollut mitään verrattuna tähän. Hoitaja huikkaa lääkärille viereiseen huoneeseen että "täällä olisi yksi enteropotilas, jonka äiti haluaa lääkärin varmistuksen". Lääkäri tulee ja tutkii lasta, yhdessä he löytävät toisesta kädestä yhden näppylän ja enterodiagnoosi pitää. Lääkäri kirjoittaa ataraxia kutinaan ja pronaxenin laskemaan kuumetta. Alan väsyneenä pakkaamaan lapsia ulkovaatteisiin ja samalla kysyn hoitajalta että eikö maailmassa ole mitään muuta mitä tämä voisi olla. Hän naurahtaa, ja kysyy olenko löytänyt jotain googlesta. En ole, mutta meillä ei kukaan ole koskaan ollut näin kipeä vastaan. Lähdemme apteekin kautta kotiin. </div><div><br></div><div>Vuosi vaihtuu välissä, ja käymme katsomassa ensimmäistä kaupungissa järjestettyä ilotulitusta. Lapsi on kovin kipeä, ja jaksaa hädintuskin kävellä muutamat askeleet aukiolle raketteja katsomaan. Atarax ja pronaxen ei tunnu auttavan. </div><div><br></div><div>Toisena aamuna lääkärireissun jälkeen herään viiden aikaan miehen huolestuneeseen ääneen. Lapsi on itkenyt sängyssään, ja miehen mennessä katsomaan on monta kertaa sanonut lähtevänsä vessaan, mutta mitään ei tapahdu. Ikäänkuin käskyt eivät menisi perille jalkoihin. Mies auttaa lasta ylös ja lähtee taluttamaan, tai oikeastaan enemmän kantamaan kohti vessaa, tämä kyselee matkalla miksi tähdet seuraavat heitä ja mitä ne ovat. Mies ihmettelee sekavuutta ja päätän soittaa sairaalan päivystykseen. Lapsella on myös suuria palovamman kaltaisia muutoksia kasvoissa ja selässä. Neuvontapuhelimen ystävällinen sairaanhoitaja kertoo ataraxin aiheuttavan hyvin yleisesti sekavuutta, mutta sitten kun olemme kunnolla heränneet, voisimme poiketa päivystyksessä varmuuden vuoksi. Totean olevani hyvinkin hereillä, ja että lähdemme heti. Minua ohjeistetaan tulemaan yksin ilmoittautumaan ja meille tultaisiin osoittamaan jonkinlainen takaovi ettei lapsen rokko tarttuisi muihin sairaalassa odottaviin.</div><div><br></div><div>Ajan sairaalaa kohti lapsi takapenkillä, ja tunnen miten kurkkua kuristaa ja silmien takana polttaa. Auto nielee kilometrejä ja kyselen lapselta vähän väliä onko hän tajuissaan. Hän pysyy tajuissaan koko matkan. Perille päästyämme jätän hänet autoon odottamaan, niinkuin neuvottiin ja menen ilmoittautumaan. Minulle näytetään ovi, josta meidän tulisi mennä sisälle. Haen lapsen autolta ja hän pystyy hädintuskin kävelemään sisälle. Kysyn tarvitseeko apua ja kieltää. Minuun tullut, valitettavasti, kaikesta selvitään itse. Sisään astuessamme huomaan katsovani lastani ja miettiväni että hänen silmänsä ikäänkuin kelluvat kuopissaan, sitä en kotona ollut huomannut. Pian hoitaja tulee huoneeseen ja toteaa että ohhoh kuin hurja rokko, ei olekaan ennen vastaan tullut. Hän kyselee lapsen vointia ja toteaa tämän olevan kuivunut. Kerron että en pysty kotona antamaan niin paljon ettei kuume veisi kaikkea. Lapselle annetaan pillimehu käteen jota hän juo. Kuumekin pitää saada laskettua, ja hänelle annetaan lisää kuumetta alentavaa, pronaxenia ehkäpä. Lääkäri tulee ja tutkii lapsen. Ei mitään mikä ei viittaisi enteroon, toki tosi hurja versio, ja lääkäri sanoo että harvoin se on näin pahana. Lapselle on tullut lisäksi silmätulehdus. Lääkäri lupaa kirjoittaa reseptin siihen ja sanoo että kotihoito voi jatkua. Huomaan silmät kirvellen vetoavani lääkäriin. En pysty hoitamaan lasta kotona, minun mielestäni hän kiehuu silmieni alla, eikä minulla ole osaamista hoitaa sellaista lasta, ei minulla ole terveydenhuollon osaamista ja sitä nyt tarvittaisiin. Ei auta, lääkärin mukaan ei ole sairaalahoidon tarvetta, ja niin me lähdemme silmälääkeresepti taskussa kotiin. Käyn matkalla työpaikallani, kun seuraava päivä on työpäivä, katsomassa mitä siellä odottaa. Näytän työpaikalla lapsen kuvia työkavereilleni ja kaikki ovat sitä mieltä että nyt on lapsi tosi kipeä. Pomo myös muistuttaa että riehumalla ja vaatimalla irtoaa varmasti sairaalapaikka, mutta en ole mikään riehuva ja myönnyn helposti muiden tahtoon. </div><div><br></div><div>Kotiin päästyäni itken jo jatkuvasti jossain, eteisessä, ulkona, sängyssä, kun kaikki lapset nukkuvat. Rakas on hädissään, koska ei osaa suhtautua itkevään. Hän lohduttaa, ettei lääkäri kotiin lähetä jos on jotain vakavaa. Hän hokee, että voimme luottaa terveydenhuoltoon. Kerron tietäväni ja tuntevani, että joku on tosi pahasti vialla, mutta en tiedä mikä, enkä osaa sanoittaa pelkojani sen enempää. Sovimme, että menen töihin seuraavana aamuna sovitusti. Rakaskin on sitä mieltä, että tarvitsen etäisyyttä tilanteeseen ja hän pärjää kyllä kotona hyvin. </div><div><br></div><div>Aamulla herään ja katson lasta ennen töihin lähtöä. Hänessä ei juuri ole tapahtunut muutosta, hän on väsynyt ja nukkuu paljon. Osa palovammoista on muuttunut roikkuviksi vesipusseiksi. Toivotan lapselle parempaa päivää ja kerron tulevani iltapäivällä takaisin. Ajan töihin, avaan kaupan ja palvelen ensimmäisen asiakkaan jonka jälkeen puhelimeni soi. Vastaan vieraaseen numeroon, näytössä vilkkuu lankanumero ja turku-pori, aavistan pahaa. Soittaja on edellisen aamun lääkäri, joka kyselee vointia, että voidaanhan jo paremmin. Vastaan että mielestäni mikään muu ei ole muuttunut, paitsi palaminen etenee ja aamulla oli roikkuvia vesipusseja niissä kohdissa joissa edellisenä aamuna oli palorakkuloita. Lääkäri huokaisee ja kertoo pelkäävänsä että on tehnyt hirveän virhearvion. Kertoo laittavansa meille lähetteen lastenpolille, ja sinne pitäisi suoriutua mahdollisimman nopeasti. Kysyn tarvitaanko ambulanssia, mutta ei kuulemma, jos pääsemme pian matkaan. Kiitän ja lopetamme puhelun. Kiroan itseni, otin ainoan automme, johon koko perhe mahtuu ja joudun nyt keksimään miten saisin toiset lapset johonkin, jotta rakas voi mennä lapsen kanssa polille. Soitan sukulaisia ja perinteisiä lastenhoitajiamme läpi, mutta kenellekään ei sovi, kukaan ei pääse. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jää isäni, jonka en ole koskaan uskaltanut antaa olla lasteni kanssa yksin. Nyt ei ole vaihtoehtoa, hän lupaa hakea lapset heti, ja hoitaa heitä työpäiväni ajan. Rakas odottaa, että saa lapset isäni kyytiin ja lähtee kipeän kanssa sairaalaan. Päivän aikana hän kyselee minulta aiemmin sairastetut rokot ja muita terveystietoja. Lisäksi tulee viesti ettei muista lapsista tarvitse olla huolissaan, vaan tämä on joku yksittäinen juttu. Pääsen töistä, ja haen kiireellä muut lapset isäni luota ja vien heidät anopille. Siellä he voivat olla niin kauan kuin tarvitsee, eikä minun tarvitse murehtia mitä siellä tapahtuu. </div><div><br></div><div>Anoppilasta lähden sairaalaan, olen saanut ohjeet mennä suoraan osastolle ja puhelimessani on ohjeet miten sinne pääsee. Löydän perille ja siellä on lapseni, ja rakas, sairaalahuoneessa. Telkkari on auki. Lapsi on sairaalavaatteissa sängyssään ja ulkonäkö on edelleen pahentunut, huulet ovat kauttaaltaan veriset ja silmät ihmeellisten eritteiden ympäröimät. Keltaista ja valkoista. Hän on silminnähden voipunut ja kipeä. Mitään tietoa ei vielä ole, nesteytystä on annettu ja lääkkeillä pyritään laskemaan kuumetta. Päätämme että rakas menee kotiin ja minä jään sairaalaan lapsen kanssa, yksi vanhempi saa olla paikalla. </div><div><br></div><div>Saan patjan sängyn viereen lattialle ja yritämme alkaa nukkumaan. Lapsi vaikeroi jatkuvasti, hän kertoo kutiavansa niin että järki lähtee. Hänelle annetaan ataraxia, mutta se ei tunnu auttavan juurikaan. Hän huutaa tuskasta hipaisustakin ja olen aivan neuvoton hänen kanssaan. Mitenkään en pysty häntä auttamaan, olen ollut halaileva ja kosketteleva äiti ja se on nyt viety minulta. Lapsi on pääosin tuskainen ja valittaa, tai huutaa raastavasti koko ajan, välillä huomaan ajattelevani että hiljaiset hetken on niitä pahimpia koska silloinhan hän voi olla vaikka kuollut. Soitan läpi yön kelloa ja hoitajakin jo hermostuu, ja sanoo ettei tiedä mitä tässä tekisi. Oikea kauhujen yö, yö, joka eteni minuutti kerrallaan ja jokainen niistä sattui kipeästi. Yö, joka vie minultakin sanat, osaan sanoa läheisille vain, että lapsi on tosi kipeä. Aamulla huoneeseen tulee hoitaja, jonka rauhallinen toiminta ja aktiivisuus on tervetullut hirveän yön jälkeen. Hän laittaa lapsen silmille keittosuolaliuoksella kastetut vanulaput, kun lapsi ei pysty avaamaan silmiään eritteiden vuoksi. Hoitotoimenpiteiden jälkeen hän kertoo tietokoneella näkyvän diagnoosin, ja sen olleen itselleenkin ihan uusi, piti ihan tutkia mikä se on. Hän kertoo nimen, mutta se on niin vaikea, etten saa sitä pysymään mielessäni. Hän lohduttaa lääkärien tulevan varmasti ihan kohta kertomaan enemmän. </div><div><br></div><div>Kohta huoneeseen pamahtaa useampikin lääkäri. Esittelemme itsemme toisillemme ja minulle kerrotaan diagnoosi, Stevens Johnsonin oireyhtymä. Lähtöisin mahdollisesti jostain lääkkeestä tai viruksesta. Virukset tutkitaan ja kaikista käytetyistä lääkkeistä minun pitää kirjoittaa lista, jotta he voivat alkaa etsimään reaktion aiheuttajaa. Tila on hyvin harvinainen mutta lääkärit lupaavat vastailevansa kysymyksiin jos osaavat. En osaa juuri kysellä. Muutakuin että kuoleeko lapsi. Hän kysyy sitä itsekin. Lääkärit vakuuttavat ettei hän nyt ole kuolemassa. Jään vakuuttamaan lapselle ettei hän kuole, vaikken usko sitä itsekään. Ja googlaan oireyhtymää kaikilla mahdollisilla hakusanoilla. </div><div><br></div><div>Joku kysyy, saisiko läheisen opetuspolin lääkäriopiskelijat vierailla lasta katsomassa ja haastattelemassa minua. Annan luvan, ja hetken kuluttua huone pamahtaa täyteen lääkäri opiskelijoita. He kyselevät minulta jotain, ja keskustelevat keskenään ja kuulevat ohjaajaansa. Kukaan ei koske lapseen, koska hän on niin kosketusarka, edelleen hän huutaa hipaisustakin. Muistan näyttäneeni ottamiani kuvia heille ja kerranneeni edellisten päivien tapahtumia. Lääkäri opiskelijat kiittävät ja poistuvat. Tässä vaiheessa minulla alkaa olla vaikeuksia muistaa mitä tapahtui, ja missä järjestyksessä. Jossain vaiheessa huoneeseen pamahtaa hoitaja, joka kertoo että me muutamme nyt lähemmäs hoitajien kansliaa, kun sieltä vapautui huone. Ymmärrän tilanteemme olevan niin paha että avun tulee olla lähellä. Luulen että olimme ensimmäisessä huoneessa vain vuorokauden, mutten ole ihan varma. </div><div><br></div><div>Toisessa huoneessa ollessamme sinne tulee lääkäri ihotaudeilta, joka varmistaa diagnoosin, selvä lyellin tauti kuulemma. Täysin uusi nimitys sairaudelle, myöhemmin selvisi sen olevan vanha nimi. Hän on ensimmäinen ja yksi ainoita lääkäreitä, jonka puhetta ymmärrän, ja joka kuuntelee kysymyksiäni ja pyrkii vastaamaan niihin mahdollisimman hyvin. Hänestä tulee pian luottolääkärini, hän kertoo heidän hoitavan vastaavia aikuispuolella vuosittain, mutta ihmettelee lapseni vakavaa reaktiota. Kertoo, että harvoin se iskee näin voimallisesti ensimmäisellä kerralla. Hän haluaa vielä listan lääkkeistä ja vitamiineista mitä on ollut käytössämme. </div><div><br></div><div>Olen ollut sairaalassa lapsen kanssa kolme päivää, kun tulossa on loppiainen. Rakas pyysi töistä vapaata lapsen vaikean tilanteen takia, mutta ei saanut sitä ja haluaa nyt härkäpäisesti olla töissä, vaikka yritin puhua että varmasti saa sairaslomaa työterveyden kautta. Mutta hän ei halunnut sitä hakea. Pienet asiat vaikuttavat kaikkeen, kun tilanne on paha, ymmärtäväisempi työnantaja olisi varmasti helpottanut tilannettamme merkittävästi. Joka tapauksessa sovimme, että menen loppiaista edeltäväksi yöksi kotiin, ja rakas jää sairaalaan lapsen kanssa. Huono idea, tosi huono idea. Muut lapset ovat mummulassa ja käyn kurkkaamassa heitä matkalla. En tiedä mitä heille on kerrottu sairastumisesta, mutten jaksa siitä itsekään puhua. Kotiin päästyäni lämmitän kakluunit ja keittiön hellan. Talvi on kylmä, pakkasta on ollut monta päivää hirveän paljon, ja talomme on tosi viileä. Se ei riitä, että pesät lämmitetään vain kerran päivässä, mutta muuhun ei nyt pystytä. Menen nukkumaan toppavaatteissa ja kolmen peiton kanssa. Tunnen hyytävän kylmyyden tulleen minuun asumaan. En ymmärrä mitä tunnen, en ymmärrä itseäni. Itkun sumentamin ajatuksin nukahdan. </div><div><br></div><div>Aamulla herään, en ole palautunut unen aikana. Alan taas lämmittämään ja viestittelen ystäville ja tuttaville tilanteesta. Yksi ystävä pyytää minut heille, laittaisi ruuan. Lupaan mennä, höpöttelen meneväni laittamaan auton käyntiin että voin lähteä lämpimällä autolla. Mutta kun menen käynnistämään autoa, se käy jo pihalla. En muista milloin olisin sen käynnistänyt. Se on valmiiksi lämmin ja sula, eli se on käynyt hyvän aikaa. Ensimmäinen varma dissosiatiivinen kohtaus. En tiedä milloin olen käynnistänyt auton, kävikö se koko yön, en osaa edelleenkään sanoa. Jälkiviisaana on hyvä sanoa, että olisimme ehdottomasti koko perhe kaivanneet traumaterapiaa heti sairastumisen alussa, mutta putosimme turvaverkkojen läpi. Kukaan ei huomannut hätäämme. Ei ammattihenkilökunta sairaalassa, emme me itse, tai kukaan läheisistämme. Tulevat vuodet olisi varmasti olleet kevyemmät kun olisimme saaneet ajoissa kunnollista apua edes jostain. </div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-71507556317351310322021-12-31T10:21:00.001-08:002021-12-31T10:21:16.293-08:00Tulkoon vuosi 2022<div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGws1_2432JArimGYy2uanAGZGuyl8NQVBALEMBYTLmZ8Av9ueBwirQh9QBvOuAHY8dmWpDlKfzhO0MC05xPFRQxZrkmQEA6JtureD5MZIVW6rMMPOeq9FATRaddCURI0IYcKUPnAnzBs/s1600/1640975268454225-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGws1_2432JArimGYy2uanAGZGuyl8NQVBALEMBYTLmZ8Av9ueBwirQh9QBvOuAHY8dmWpDlKfzhO0MC05xPFRQxZrkmQEA6JtureD5MZIVW6rMMPOeq9FATRaddCURI0IYcKUPnAnzBs/s1600/1640975268454225-0.png" width="400">
</a>
</div>screenshotit parista tänään tulleesta facemuistosta. Edelleenkään ei ole kovin paljon positiivisempsa toivottavaa. Käsittämätöntä, että olen elänyt polvillaan jo kuusi vuotta. Kulkenut robottimoodissa eteenpäin ymmärtämättä sitä itsekään. Terapiaa on takana kaksi vuotta, viimeinen alkoi juuri, toivon todella, että se riittää ja kovasti pelkään ettei riitä. </div><div><br></div><div>Ensi vuodesta voisin toivoa sitä etten ajattelisi itsemurhaa ihan niin aktiivisesti. Etten vahingoittaisi itseäni niin kovasti. Että pystyisin olemaan henkisesti läsnä paikoissa, joissa on ihmisiä. Että pystyisin elämään edes osin normaalia elämää. Toivoisin hyviä yöunia. Sitä, että aktiivisuus kelloni lakkaisi huutamassa korkeaa stressiä kuukaudesta toiseen. Toivon lääkkeiden edelleen toimivan. En jaksa enää yhtään lääkkeidenvaihtorumbaa. Toivoisin vähemmän ahdistusta. Epätoivoa. Paniikkia. Kyyneleitä. Enemmän tasaisia päiviä. Tylsää arkea. Toivoisin voivani taas elää. </div><div><br></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjTPjwbF3ojjip7Su0T3dFbZHi8qWMGDoNLZkqunQ5NbwpwPTsNQGBQU7fYrysrGjWqsQn0UL3KYhHQzytna_h0LFcCCDKHRdEpf4RqySlj1TopuWHiLli9iLk4_SJnZmdZioMSEAc8o4M/s1600/1640975263622722-1.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjTPjwbF3ojjip7Su0T3dFbZHi8qWMGDoNLZkqunQ5NbwpwPTsNQGBQU7fYrysrGjWqsQn0UL3KYhHQzytna_h0LFcCCDKHRdEpf4RqySlj1TopuWHiLli9iLk4_SJnZmdZioMSEAc8o4M/s1600/1640975263622722-1.png" width="400">
</a>
</div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-88814131398718450682021-12-30T10:45:00.000-08:002021-12-30T10:45:18.228-08:00Kulta pieni<div jsname="U8S5sf" class="ujudUb"><span jsname="YS01Ge"><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEheEAXBfNkW1sfbPidIF0hHv0CJNp74QQuY4-Z81iNvdFWNWDGz33Kxw2PdaDhRz5LTZzLio6tQofhsV4JDqUp0GhyphenhyphenGP7fng-zoo6_aQjAJHoBPKv4f9apy93GKDAddpccJvzbP8w5RLLE/s1600/1640890308021616-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEheEAXBfNkW1sfbPidIF0hHv0CJNp74QQuY4-Z81iNvdFWNWDGz33Kxw2PdaDhRz5LTZzLio6tQofhsV4JDqUp0GhyphenhyphenGP7fng-zoo6_aQjAJHoBPKv4f9apy93GKDAddpccJvzbP8w5RLLE/s1600/1640890308021616-0.png" width="400">
</a>
</div><br></span></div><div jsname="U8S5sf" class="ujudUb"><span jsname="YS01Ge"><br></span></div><div jsname="U8S5sf" class="ujudUb"><span jsname="YS01Ge">Miksi miksi teit niin</span><br><span jsname="YS01Ge">Väsyitkö elämän vaatimuksiin</span><br><span jsname="YS01Ge">Mikset kertonut peloistasi joita kannoit sielussasi</span><br><span jsname="YS01Ge">Nyt kaikki on niin tyhjää</span><br><span jsname="YS01Ge">Sanatonta ikävää</span><br><span jsname="YS01Ge">En vielä oikein edes ymmärrä tätä kylmää pimeää</span></div><div jsname="U8S5sf" class="ujudUb"><span jsname="YS01Ge">Kulta pieni mä tahtoisin ottaa sinut taas syliin</span><br><span jsname="YS01Ge">Ja puhaltaa pahan pois että kaikki taas hyvin ois</span><br><span jsname="YS01Ge">Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa</span><br><span jsname="YS01Ge">Niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa lopulta pimeyden</span></div><div jsname="U8S5sf" class="ujudUb"><span jsname="YS01Ge">Miksi miksi teit niin</span><br><span jsname="YS01Ge">Petyitkö unelmiin valheellisiin</span><br><span jsname="YS01Ge">Sitä käsittää ei voi kukaan miksi lensit tuulten mukaan</span><br><span jsname="YS01Ge">Sä peitit taitavasti jäljet kyynelten</span><br><span jsname="YS01Ge">Ja kun en pinnan alle katsonut</span><br><span jsname="YS01Ge">Niitä koskaan nähny en</span></div><div jsname="U8S5sf" class="ujudUb"><span jsname="YS01Ge">Kulta pieni mä tahtoisin ottaa sinut taas syliin</span><br><span jsname="YS01Ge">Ja puhaltaa pahan pois että kaikki taas hyvin ois</span><br><span jsname="YS01Ge">Kulta pieni jos olisit jaksanu odottaa</span><br><span jsname="YS01Ge">Niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa lopulta pimeyden</span></div><div jsname="U8S5sf" class="ujudUb WRZytc"><span jsname="YS01Ge">Kulta pieni mä tahtoisin ottaa sinut taas syliin</span><br><span jsname="YS01Ge">Ja puhaltaa pahan pois että kaikki taas hyvin ois</span><br><span jsname="YS01Ge">Kulta pieni jos olisit jaksanu odottaa</span><br><span jsname="YS01Ge">Niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa lopulta pimeyden.</span></div><p>Johanna Kurkela - Kulta pieni, sanoitus Sinikka Svärd</p><p><br></p><p><br></p><p><br></p><p><br></p><p><br></p>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-3832147553306997962021-12-28T01:54:00.001-08:002021-12-28T06:30:29.236-08:00Olen feikkaaja<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg0f4dpwZWESx1jlpFgD6xMOak_If5SbrzliVQZyrW4bij_49W6wjGyoacftW_PMeceYDxS2SYPl4yhHBNbw3dLFZOZ6PKPfX6VyIXJALyw-p6gzn4k3cyG23wMQ2liUbwqmDf9_9NrO20/s1600/1640685687665566-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg0f4dpwZWESx1jlpFgD6xMOak_If5SbrzliVQZyrW4bij_49W6wjGyoacftW_PMeceYDxS2SYPl4yhHBNbw3dLFZOZ6PKPfX6VyIXJALyw-p6gzn4k3cyG23wMQ2liUbwqmDf9_9NrO20/s1600/1640685687665566-0.png" width="400">
</a>
</div><div>Facen muistot kaksi päivää toisen sairastumisen jälkeen. Mikä robottimoodi, mikä feikkaus, mikä positiivisuus, koska kuuluu olla postitiivinen. Pitää olla positiivinen ja näyttää kaikille että kaikki on hyvin. Mä olen ollut niin syvissä vesissä, että esitin itsellenikin täysillä. Esitin uskovani elämään ja positiiviseen lopputulokseen. Samalla kun pienenin pienenemistäni. Pikkuhiljaa hiivuin ja hävisin kunnes melkein katosin. Itseltänikin. Miten vaikea on tulla uudelleen näkyväksi. Mielummin antaisin periksi mutten pienuudessani uskalla sitäkään. </div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-64470999678804603802021-12-26T13:14:00.003-08:002022-02-17T00:42:18.990-08:00Tapaninpäivä<div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjVfx0FbPcP-PhsTNyN280-A0RQwmbOilL7LCcwqH0A1X06caWcV16ASattppg5owy7MuLu4Knk_Yoa7ojywxMASq5-3Z4hM_WyP2uJOiMBM0qdZLBuBGAyb66w_RB5OKdYf_G3WxIZ9dk/s1600/1640553683621172-0.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjVfx0FbPcP-PhsTNyN280-A0RQwmbOilL7LCcwqH0A1X06caWcV16ASattppg5owy7MuLu4Knk_Yoa7ojywxMASq5-3Z4hM_WyP2uJOiMBM0qdZLBuBGAyb66w_RB5OKdYf_G3WxIZ9dk/s1600/1640553683621172-0.png" width="400" />
</a>
</div><br /></div><div><br /></div><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Somessa on tullut tänään vastaan monta keskustelua kymmenen vuotta sitten riehuneesta Tapani- myrskystä. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Mulla on päällimmäisenä mielessä ollut Tapani 2016. Jos menin rikki, kun lapsi ekan kerran sairastui joulun jälkeen 2015, hoiteli tuon tapaninpäivän kauhu minut lopullisesti. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Se vei uskon elämään, uskon kohtuuteen. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Olimme olleet äärimmäisen varovaisia koko vuoden. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Olimme käyneet burana- altistuksessa puolen vuoden ajan, ja saaneet luvan käyttää sitä juuri ennen joulua, vain muutama viikko ennen joulua. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Olin vahdannut joulukylien juomat aspartaamin varalta, ja ehkä vihdoin oli ihan vähän uskoa elämään, tulevaisuuteen. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Pikkuhiljaa elämä alkoi taas pilkahdella meidän silmissämme. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Olimme hitsautuneet paremmin yhteen ja saaneet voimiamme takaisin. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Kunnes lapsi heräsi tuona aamuna. </span></span></span></span><div><br /></div><div><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Aamupalalla katsoin häntä, ja huomioin epämääräiset silmät. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Vähän rähmäiset, ja ehkä vähän turvoksissa. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Kysyin onko ne kipeät, ja lapsi sanoi ettei, ehkä vähän kissankarvoja, koska kissa oli nukkunut hänen kanssaan. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Unohdin asian. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Söimme jouluruuan, ja menimme vanhalle talolle pihalle touhuamaan. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Lapsi katosi kesken. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Löysin hänet autosta istumasta. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Valitti kylmää ja totesin että hänellä on kuumetta. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Huutelin muut autolle ja lähdimme kotiin. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Lapsi meni nukkumaan meidän sänkyymme. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Isäni tuli myöhemmin vierailulle, ja ilmaisi huolensa pojan kunnosta, hänen mielestään samat merkit kuin viimeksikin. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Niin minunkin mielestäni. </span></span></span></span></div><div><br /></div><div><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Aloin soittorumbaan. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Ensin osastolle, jossa häntä hoidettiin tammikuussa. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Sain numeron saatesanoilla "tässä on henkivakuutuksenne, jos koskaan tulee samoja oireita, niin soitto suoraan tänne". </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Mutta puhelimeen vastannut alkoi tivaamaan miksi soitin, eikä suostunut kuuntelemaan. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Kuulemma sinne ei saa soittaa, vaan lastenpolille. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Soitin lastenpolille, ja sinne taas ei saanut soittaa, ellei ole edes yritetty laskea kuumetta. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Yritin selittää lapsen lääkettömyydestä ja vaikka mistä mutta ei auttanut, ensin pitää koittaa burana ja sitten vasta saa tulla. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Pistin paniikissa ystäville viestiä, että onko jollain buranaa, meillä ei ollut. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Sain luvan hakea sitä lähellä asuvalta ystävältä.</span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Heidän eteisissä nieleskelin jättimäistä palaa kurkussani ja kerroin pelkääväni uusinta kierrosta. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Kerroin olevan aika varma uusinnasta. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Ystävä yrittää tukea, ja kehoitti menemään lääkäriin vaikka väkisin. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Ajoin kotiin ja annoin lapselle lääkkeen. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Lähdin samantien ajamaan vanhalle talolle suihkuun. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Itkin matkat, totuttuun tapaan. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Kotiin tullessa alan taas soittamaan polille. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Pitkän keskustelun jälkeen saan luvan käydä lapsen kanssa siellä. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Olen puhelimessa kertonut selkeästi mitä on meneillään, itkenyt, panikoinut, vedonnut tammikuuhun ja vaikka mitä.</span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Hoitaja sanoi, että tulivat lääkärin kanssa yhteistuumin tulokseen, että minun tarvitsee nyt saada kierrokset alas ja siksi voin käydä lapsen kanssa päivystyksessä, että saamme yön nukuttua. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Saamme mennä sairaalaan hakemaan minulle hysteerisen äidin leiman? </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Minä näen lapseni sairastuneen uudelleen, ja pelkään hänen kuolevan, hän pelkää sitä itsekin. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Ja minulle annetaan lupa hakea sairaalasta hyvät yöunet? </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"> </span></span></span></span></div><div><br /></div><div><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Pakkaan lapsen autoon ja lähden ajamaan kohti sairaalaa. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Ajatukset poukkoilevat. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Mitä tapahtuu. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Mitä tein väärin. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Miksi. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Piti olla äärimmäisen harvinaista, että reaktio uusii. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Miksi meillä uusii. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Olin satavarma. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Tiesin jo mitä on tulossa. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Olen jo kotona aloittanut lapsen kuvaamisen lääkäriä varten. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Kuvannut reaktion etenemistä. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Olen satavarma. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Helvetti on uudelleen irti.</span></span></span></span></div><div><br /></div><div><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Pääsemme perille ja sairaanhoitajan haastatteluun. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Otetaan näytteitä ja pyydetään odottamaan lääkäriä. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Näen reaktion etenevän koko ajan. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Pääsemme lääkäriin. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Lääkäri tutkii lapsen ja katso minuun. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">"Sinä tiedät jo, tiedät että te jäätte nyt tänne", niin tiedän. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Tiesin jo päivällä, jo monta tuntia sitten, mutta minua ei uskottu puhelimessa. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Lääkäri sanoo, ettei halua tehdä tätä diagnoosi nyt ja tässä, vaan laittaa meidät osastolle ja se tehdään siellä. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Ok, auto on sairaalan edessä lyhyellä parkkiajalla. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Pyydän saada viedä sen johonkin muualle parkkiin, ettei tule sakkoa. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Talous on edelleen kuralla edellisen sairaalareissun jäljiltä, ei ole varaa sakkoon, ei mihinkään. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Saan luvan käydä.</span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Vien auton. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Soitan kotiin, kerron että tänne jäädään, sama juttu kuin viimeksikin. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Soitan pomolle, etten pääse töihin muutamaan viikkoon, </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">olemme taas sairaalassa. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Viestitän pikaisesti lähimmille ja päivitän faceen, että tarvitsemme nyt kaiken tuen ja sormet ristiin, helvetti alkaa alusta. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Kun olen tehnyt kaiken tämän tipun sairaalan eteen polvilleni. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Itken maassa polvillani. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Tämä on väärin, epäreilua, kohtuutonta. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Olen yksin maailmassa. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Itken ja huudan. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Hetken päästä nousen, kerään itseni ja lähden lapsen kanssa osastolle. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Kirjoitan osastolta vertaistukiryhmään. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Saan patjan jossa lukee poistoon, ja menen lattialle lapseni viereen nukkumaan. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">En pysty nukkumaan. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Olen turta.</span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Pala kurkussa jää asumaan. Tunnen</span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"> että vastassa on helvetti, enkä voi sitä mitenkään kiertää. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">En ymmärrä mistä robottimoodi tulee, mutta jostain se tulee. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Alan suorittamaan. </span></span></span><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;"><span style="vertical-align: inherit;">Nyt pitää suorittaa yksi lapsen tervehtyminen. </span></span></span></span></div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-45530904628592749892021-12-25T06:46:00.001-08:002021-12-25T06:46:48.852-08:00Kappa-huivi<div><br></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi655zfJPCFzTOkaWneF93NBHZjrqOHzffzH8HnPoB99o-qRZ6yhWT2Vanf4__1A35yqjoIIC9HfRNLIhYMv0fp95vsruFsuiRz0vqmaI0BDUQd78swle9xH4oI9fX9GBRrbuV5dFX8UJM/s1600/1640443986992285-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi655zfJPCFzTOkaWneF93NBHZjrqOHzffzH8HnPoB99o-qRZ6yhWT2Vanf4__1A35yqjoIIC9HfRNLIhYMv0fp95vsruFsuiRz0vqmaI0BDUQd78swle9xH4oI9fX9GBRrbuV5dFX8UJM/s1600/1640443986992285-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Tämän vuoden tärkein lahja. Siskolle neulomani Kappa-huivi. Ohje on Veera Välimäen kirjasta huivileikki. Olen tehnyt ohjeella yhden huivin itselleni monta monta vuotta sitten, ja käyttänyt sitä hirmuisen paljon ympäri vuoden. Huivi on lämmin, mutta tosi kevyt, ja vaikka se on melkein pari metriä pitkä, mahtuu se kassissa pieneen tilaan. Sekä minulla, että siskolla on ollut vaikea vuosi, erilaisista syistä johtuen. Halusin antaa hänelle lahjaksi lämpöä ja siihen tämä huivi oli omiaan. Värit valittu siskon väreihin sopivaksi. Lahja oli mieleinen, onneksi. Olen onnellinen että kaikkien vuosien ja vaikeuksien jälkeen olemme edelleen siskoni kanssa niin läheiset. </div><div><br></div><div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhYjx6-IpARA4DEBwOdyBq9yi8X_yl1Y6cqWh2wV9faA3uu5zEdgCJxQSkZWgUwZybzoiFIHZmxPXqm9hEbxUPe-7krXIT9tC5QFP8U3D_PFfaGtj2jbd1JjlhTWSRLCbMOyk5z0cHBRSI/s1600/1640443978427427-1.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhYjx6-IpARA4DEBwOdyBq9yi8X_yl1Y6cqWh2wV9faA3uu5zEdgCJxQSkZWgUwZybzoiFIHZmxPXqm9hEbxUPe-7krXIT9tC5QFP8U3D_PFfaGtj2jbd1JjlhTWSRLCbMOyk5z0cHBRSI/s1600/1640443978427427-1.png" width="400">
</a>
</div><br></div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-54095732508296019352021-12-22T10:45:00.001-08:002021-12-22T10:45:22.665-08:00Tien päällä<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgbYjKnVW-EP9LE-AocQEyL9VZqFelWKa1fWeXSJ71aJpJk4g21cCVQuoth9bMe1gme9ZbihTTNSenP0zLx5Lh21nzHOfXei3sdVfDZweTOt_8za0uqFzqtqeuaFlGcwcEuD-7E2jw6JBM/s1600/1640199102151880-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgbYjKnVW-EP9LE-AocQEyL9VZqFelWKa1fWeXSJ71aJpJk4g21cCVQuoth9bMe1gme9ZbihTTNSenP0zLx5Lh21nzHOfXei3sdVfDZweTOt_8za0uqFzqtqeuaFlGcwcEuD-7E2jw6JBM/s1600/1640199102151880-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Ajan paljon. Rakastan autoilua. Rakastan autoja. Rakastan vähän erikoisempia autoja. Olen naiseksi vaativa autonostaja, vaikka rahaa ei autoihini tarvitse paljoa upottaa. Auton pitää tuntua hyvältä. Auton pitää tuntua omalta. Auton pitää tuntua rakkaalta. Autossa pitää olla tietyt lisävarusteet, ja sen pitää lähteä niin ettei sen kanssa jää muiden alle. Sen pitää olla myös kivan näköinen, eikä se saa sulautua massaan. Farmarivolvot ja muut järkevät autot on muiden heiniä. Mulla on oma järkevä. Auto on minulle paljon muutakin kuin kulkuväline. Se on turvapaikka. Sillä pääsee karkuun. Sinne pääsee karkuun. Sinne pääsee piiloon. Auto on minun ja maailman välissä. Kun istun yksin autossani, suojaa auton kori minua ja voin tuntea turvallisesti. Auto symbolisoi minulle itsenäisyyttä. </div><div><br></div><div>Kun kummipoika kuoli, ja ongelmat alkoivat aloin itkeä autossa. En voinut itkeä ja romahdella ystäväni luona, siellä piti näyttää koko perheelle että elämä jatkuu. Piti olla tolkku ja järki toiminnassa. Yritin näyttää jäljelle jääneille lapsille, että läsnä on edes yksi toimintakykyinen aikuinen. Kotona oli omat lapset, ei sielläkään voinut räkä poskella huutaa jatkuvalla syötöllä. Ajan paljon. Työmatkani on päivittäin vähintään 30 kilometriä per suunta, joskus paljon enemmänkin. Kotoa on kaikkialle pitkä matka, tarvitsen autoa joka siirtymään. Kun kova paikka iski, auto oli ainoa paikka jossa olin yksin. Pikkuhiljaa tilanne meni siihen että työmatkani pitenivät. Välillä istuin bussipysäkillä tai metsäteillä itkemässä pahaa oloa, välillä hakkasin rattia kädet kipeinä, että saisin pahan olon pois. Välillä ajoin päämäärättömästi siellä ja täällä saadakseni ajatukseni järjestykseen. </div><div><br></div><div>Vasta tänä kesänä tunnustin rakkaalle harrastukseni. Hän ei ollut ymmärtänyt miksi matkani kestivät niin kauan. Hän ei ollut kovasti ihmetellyt aihetta. Muutama riita niistä on tullut vuosien aikana mutta ei mitään maata mullistavaa. Lapsen sairastumisen jälkeen itkin silloisessa tila-autossani niin paljon, etten edelleenkään pysty istumaan samanlaiseen autoon silmien kostumatta. Se, että kyseinen auto silloin aikanaan yhtäkkiä hajosi lopullisesti, suisti meidät taloudelliseen katastrofiin, mutta pystyin taas ajamaan itkemättä tai nieleskelemättä koko aikaa. Edelleen toisinaan tulee hetkiä kun parkkeeraan tien varteen ja annan itkun tulla, huudan ja tärisen jotta pystyn jatkamaan mutta harvemmin nykyään, kun tilanteeni koko kamaluus on valjennut rakkaalleni ja osin perheellenikin ja saan itkeä myös kotona. Oman tilan tarvetta se ei silti ole poistanut ja se on edelleen autossani. Kevättalvella kun käsi murtui enkä saanut ajaa oli se asia jota eniten kaipasin. Omaa tilaani ja itsekseen olemista.</div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-34758637786797628242021-12-20T23:03:00.000-08:002021-12-20T23:04:29.503-08:00Ingrid <p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgsyAWxntkcbKBmjxlq17gzq3wu052DXJJsmpQgR2YCquLuUfKU5fhMlXOaMN3pkdIBQ3mtXkLnNaZz0q4zDbAc8I9ExQqvp9MiVqpRvXp6L5U-7K8Si4tdMkvSVREiJnVxrg9ed30_iwQ/s1600/1640070649681952-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgsyAWxntkcbKBmjxlq17gzq3wu052DXJJsmpQgR2YCquLuUfKU5fhMlXOaMN3pkdIBQ3mtXkLnNaZz0q4zDbAc8I9ExQqvp9MiVqpRvXp6L5U-7K8Si4tdMkvSVREiJnVxrg9ed30_iwQ/s1600/1640070649681952-0.png" width="400">
</a>
</div><br></p><p>Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu.
Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.</p><p>Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot
sille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen.</p><p>Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.</p><p>Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot,
sille miten uupunut oon.</p><p>Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,
vaikken oikeesti henkeä saa.
Mä kyllä reipas tänään oon
vaikka melkein luovutan jo.</p><p>Miten reipas tänään oon
hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot
sille miten uupunut oon</p><p>Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan
vaikken oikeesti henkeä saa.
Mä niin reipas tänään oon
Sä et nää, että matkalla oon - pimeyteen.</p><p><br></p><p>Johanna Kurkela - Ingrid, sanoittajat Aku Rannika ja Jurek Reunamäki</p>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-91246257399101896072021-12-11T08:52:00.001-08:002022-07-22T09:08:14.998-07:00Taas tiedossa tiedoton ilta<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg7yhkXeUrPzBbUYBmvjc2qxN_PWFfjpdjQLuBxyFkWUBdjCnjXjXecWznbLTja42nwFhXtrIrFhsXXk_lDoxULXG9iiYIMo8Qo498c2neXzO4o1R09LtlYFvGljeRMPOMAzPx2vitdFVs/s1600/1639241948353776-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg7yhkXeUrPzBbUYBmvjc2qxN_PWFfjpdjQLuBxyFkWUBdjCnjXjXecWznbLTja42nwFhXtrIrFhsXXk_lDoxULXG9iiYIMo8Qo498c2neXzO4o1R09LtlYFvGljeRMPOMAzPx2vitdFVs/s1600/1639241948353776-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Huomasin tänään töistä lähtiessä että unohdin aamulla ottaa lääkkeeni. Miten sitä aina vajoaakin syvyyksiin, koko matkan itketti kun huominen ilta meni sen takia pilalle. Tähän asti joka kerta, kun olen nykyisen lääkkeen unohtanut, on seuraavan päivän ilta pudottanut mut syvempääkin syvemmälle. Viimeksi jo hihkuin mielessäni, ettei niin käynytkään, kun tuli se puhelu ystävän kanssa ja sit taas mentiinkin. Rakas yritti tänäänkin lohduttaa ja antoi lääkkeen otettavaksi heti kun tulin, mutta melkein jo tiedän että huominen ilta menee nukkuessa lääkepöllyssä, niinkuin aiemmatkin unohduksen jälkeiset illat. Tekisin melkein mitä vain voidakseni muuttaa tilanteen mutten voi tehdä mitään muuta kuin mennä mukana. </div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-19336243100026299352021-12-09T01:07:00.001-08:002021-12-09T01:07:22.275-08:00Omaa ruokaa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5GrRjAs8jRApR0esrmgjHNFFSC4QKCW0MjAyh99_rqFI7PtrJQeKDBwLrRXsIfH8dIGLLp0_cdZ4HALfVsCPT5a16t6r2IIzO3eZeEFr3EuEXtekyKYRxjfG6d9zwKrRKk8ureCSxcPM/s1600/1639041211600889-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5GrRjAs8jRApR0esrmgjHNFFSC4QKCW0MjAyh99_rqFI7PtrJQeKDBwLrRXsIfH8dIGLLp0_cdZ4HALfVsCPT5a16t6r2IIzO3eZeEFr3EuEXtekyKYRxjfG6d9zwKrRKk8ureCSxcPM/s1600/1639041211600889-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Omasta maasta. Yksi tärkeimmistä syistä muuttaa omakotitaloon on minulle ollut mahdollisuus kasvattaa oma ruokani. En halua syödä, tai syöttää lapsilleni ja läheisilleni ruokaa joka on kyllästetty lisäaineilla tai kasvinsuojeluaineilla. Kaupasta ostamasta ruuasta en tiedä mitä sen kasvatukseen on käytetty, ja sen takia ole päätynyt kasvattamaan mahdollisimman suuren osan omasta ruoastamme itse. Vaikka olin viime kesän hirmuisen syvissä vesissä ja mietin elämän tarkoitusta ja sen päättämistä enemmän kuin ikinä, kasvatin silti normaalit kasvit talven varalle perheelleni. Kasvien hoito ja kasvatus kirjaimellisesti piti minut hengissä viime kesänä. Tänään kattilaan meni viimeiset 5 kesäkurpitsaa. Kesäkurpitsasosekeitto on tosi maukasta ja helppo tehdä. Kesäkurpitsa on myös helppo kasvattaa ja se säilyy hyvin, kun muistaa ettei se kestä kellari- tai jääkaappilämpötiloja ja siihen ei saa keruussa tulla mitään vaurioita kuoreen eikä kanta saa irrota. </div><div><br></div><div>Soppaan tulee pari kolme keskikokoista sipulia, kesäkurpitsaa niin paljon kuin kattilaan mahtuu (otan siemenet pois koska en pidä niiden tuntumasta suussa), kokonainen valkosipuli, yksi purjo, chiliä ja muutama peruna (peruna ei ole suuressa osassa ravintoamme mutta sosekeittoon se tuo ihanan samettisuuden tunteen). Lisäksi laitoin 6 jääpalaa omaa lihalientäni ja oliiviöljyä. Keitän kaiken kypsäksi, lisään Philadelphia tuorejuustoa purkin, suolaa ja pippuria ja soseutan koko kattilallisen. Jos kaapissa on fetaa, sulatejuustoa tms saatan laittaa sekaan nekin. Jos koko kattilallinen ei häviä riittävän nopea pakastan osan töihin evääksi. </div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1537199563428206818.post-46699038356848906262021-12-06T12:18:00.001-08:002021-12-06T22:49:37.855-08:00Koti<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgFccTtPz-pRlP3hisabvRTaR2SAGFBidzzTtvjkLNSXf_b-rfVCIU0I38PpG68CYm-QqXevjbJoSnKnm4C3-krmNrhxKbS5HTkwUG2Mj5bupX6hL2WSbmQVo28Zy8r8Ms7k7TxEiXRAe0/s1600/1638822237791880-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgFccTtPz-pRlP3hisabvRTaR2SAGFBidzzTtvjkLNSXf_b-rfVCIU0I38PpG68CYm-QqXevjbJoSnKnm4C3-krmNrhxKbS5HTkwUG2Mj5bupX6hL2WSbmQVo28Zy8r8Ms7k7TxEiXRAe0/s1600/1638822237791880-0.png" width="400">
</a>
</div><div><br></div><div>Koti. Painava sana. Yksi maailman tärkeimmistä sanoista. Maailman tärkeimmistä asioista. Tämä talo on oikeasti kotini. Ensimmäinen oma koti. (Teknisesti toinen tai kolmas, mutta tämä on eka joka tuntuu kodilta sanan varsinaisessa merkityksessä) Ensimmäinen koti lapsuudenkodin jälkeen. Tämä koti on nähnyt suomen itsenäistymisen. Se on nähnyt sodat. Se on kantanut valtavasti erilaisia tunteita. Talo tuntui kodilta heti ensimmäisellä käynnillä. Ensimmäisellä käynnillä näin meidät täällä asumassa. Näin punakukkallisen tapetin lastenkamarissa. Jos olisin nähnyt elämän, joka meitä odotti en olisi uskaltanut luottaa tunteisiini. Tämä talo on ollut samaan aikaan suurin unelma ja kuumin helvetti. Elämän ristiriita. Koti ja kirous. </div>ohnahttp://www.blogger.com/profile/12200819487651438692noreply@blogger.com0