Pelko

Esikoisen sairastuminen jätti minuun uuden trauman. Läheisen menettämisen pelon. Sukupolvien ketju sai uuden lenkkinsä ja minäkin aloin pelkäämään läheisteni menettämistä mummini tavoin. Trauman olemassaolon voi välillä vähän unohtaa, mutta sitten se taas vilkuttelee olkapäällä. Yleensä tietenkin silloin, kun sitä vähiten kaivattaisiin. Trauma aktivoituu traumaperäisenä stressihäiriönä, ja parin viime vuoden ajan olen ollut niin huonossa kunnossa, etten enää pysty pitämään sitä salassa joka tilanteessa. Vanhat traumat olen aina piilotellut ja pyrkinyt setvimään itsekseni milloin missäkin, usein yksin autossa jossain metsätien varrella. Siksi nyt on ollut järkyttävää huomata etten pysty enää piilottamaan. Olen mennyt niin huonoon kuntoon että olen joutunut turvautumaan lääkäriin vaikeimmissa tilanteissa. 

Paha kohtaus tuli ekan kerran edelliskesänä, kun rakas uupui. Hän uupui ensin, ennen minua, uupumuksen seurauksena hänelle tuli unettomuus. Ja kun hän oli riittävän kauan nukkumatta, alkoi kroppa pettämään sen takia. Hän kävi lääkärissä ja asia otettiin tosissaan. Olin huolesta soikeana kaikkien tutkimusten takia, ja kun vielä joissain tuloksissa kesti niin, että lääkäri jäi lomalle emmekä saanetkaan luvattuja tietoja, menin ihan sekaisin. Itkin ja tärisin, sydän hakkasi miljoona jatkuvasti ja kiukkusin rakkaalle ja lääkärille. Lopulta koko arki oli pelkkää sydämen hakkaamista, itkua ja epätoivoa, niin että psykoterapeuttini sanoi minulle että nyt on sellainen tilanne, joka ei lääkkeettä laukea ja nyt on mentävä lääkäriin. Hirveä tilanne lääkäripelkoiselle mutta menin, ja sain rauhoittavat joiden avulla tilanne rauhoittui. 

Ajattelin kohtauksen olleen yksittäistapaus, mutta tänä vuonna se iski uudelleen kun rakas joutui käsileikkaukseen. Pelkäsin sitä etukäteen aivan järkyttävän paljon, ja keksin kaiken mikä voi mennä pieleen. Aamulla oli hirveän aikainen herätys ja lapset joutuivat ekaa kertaa ikinä lähtemään yksin koulubussille. Toki soitin heille kun piti lähteä. Rakas oli toisena jonossa, ja odotus kesti ja kesti. Minun piti tehdä töitä ja olla niinkuin ei mitään olisi meneillään. Lopulta hän pääsi vasta puolenpäivän aikaan saliin. Sitten vasta odotinkin. Piti olla parin tunnin homma mutta meni neljä ja olin jo aivan hermoromahduksen partaalla. Lopulta hän laittoi viestiä että pääsisi pois vasta reilusti kuuden jälkeen, mutta voisin mennä osastolle hänen kanssaan odottamaan kotiin pääsyä, kun mainitsin tulevani parkkipaikalle odottamaan koska en jaksanut olla töissä. 

Menin sairaalaan, ja jo aulassa tuli vähän tukala olo mutten kiinnittänyt siihen juuri huomiota, koska olen vuosia kantanut taakkaa rintani päällä. Hissi oli mennyt lukkoon ja laitoin viestiä että en pääse ylös, jolloin rakas lupasi jonkun tulevan hakemaan minut. Se tummansininen hoitajapuku viimeisteli kaiken. Ne oli juuri otettu sen värisenä käyttöön kun istuin lapsen kanssa silmäosastolla tunnista toiseen ja odotin. En pystynyt katsomaan hoitajaa päin. Hän puhui minulle jotain, mutta en kuullut, enkä halunnut tunnustaa, että taju lähtee kohta, niin vastasin vai jotain. Tuskin mitään järkevää, tai oikeaa kysymykseen. Enhän kuullut sitä. Happi loppuu. Hissi pysähtyy ja hoitaja avaa oven. En näe enää kunnolla, mutta kuljen perässä. Hän avaa oven, jonka takana on kolmisänkyinen sairaalahuone ja rakas sairaalavaatteissa käsi kipsissä. Tipun siihen. En pysy enää pystyssä ja rojahdan vessan ovea vasten. Hoitaja kysyy onko kaikki hyvin. En vastaa enkä kuule rakkaankaan vastaavan mutta hoitaja poistuu eli ilmeisesti joku vastaa? Valun polvilleni lattialle enkä saa henkeä. Itken ja vaikeroin. Rakas lohduttaa ja yrittää saada ylös. En pysty. Kaikki menee väärin. Minun piti olla tukeva osapuoli. Ei toisinpäin. Toinen hoitaja käy kysymässä tarvitaanko apua. Ei, vastaa rakas. Raahaudun ikkunalle. En pysty katsomaan rakasta. En pysty katsomaan huonetta. Happi loppuu ja kyyneleet sumentavat näön. Näen maailman ulkopuolisena. Kysyn kauanko täällä pitää olla. Voinko lähteä. Voidaanko lähteä. Kohta kuulemma. Rakas tarvitsee apua pukemiseen. Haukon happea ja itken. Hän halaa. Halaamme pitkään. Autan pukemisessa. Ja hoitaja palaa kotihoito-ohjeiden kanssa. Olen huono lääkkeiden kanssa ja kysyn onko varma ettei tule mitään allergiaa määrätyistä lääkkeistä. Lapsemme melkein kuoli lääkkeeseen. Hoitaja lupaa tarkistaa kaiken. Huomaa hätäni. Paniikin. Tuskan. Happivajeen. Hän palaa, ei pitäisi tulla ongelmaa, mutta pitää ottaa yhteyttä jos huolettaa. Ei saa jäädä yksin pohtimaan. Saamme luvan lähteä. Rakas on hämillään käytöksestäni. Hän olisi kaivannut tukea ja ymmärrystä, mutta ei sitä saanut vaan joutui tukemaan minua. Menemme autoon. Lähden ajamaan. Käyn apteekin kautta hakemassa määrätyt lääkkeet. En kuule mitä apteekin henkilökunta sanoo. Käyn automaatilla. Nyökkäilen sopivasti, maksan ja poistun. Seuraan taas maailmaa ulkopuolelta. Lähden ajamaan. Matkalla saamme aikaiseksi riidan. Hän kyseenalaistaa ajoreitin valintani ja minä ilmoitan että voi kävellä jos kyyti ei miellytä. Hävettää. Sanat tulevat suustani. Rakas loukkaantuu, luonnollisesti. Kotona vaikeudet jatkuvat. Itkua. Kiukkua. Hapen puutetta. Anoppi soittaa. Miksi. Ei hän soita koskaan minulle. Miksi nyt. Tiedän rakkaan rajanneen soitot seuraavalle päivälle. Miksei sitä voi kunnioittaa. Rakas sanoo etten saa vastata. En vastaa. Viestitän illalla. Turhaan. Sattuu. Hirveä päivä. Voisiko se jo loppua. Pelkään yötä. En uskalla nukkua. Valvon ja vahdin rakasta. Onneksi hän nukkuu rauhallisesti. Herään aamulla ja hoidan lapset kouluun. Aloitan työt. Herätän rakkaan myöhään aamulla. Saa nukkua rasitustaan pois. Hirveä olo. Hävettää ja tekee mieli lopettaa kaikki, mutta perhe tarvitsee minua nyt. Päätän kestää vuodenvaihteeseen jolloin rakas pärjää jo kätensä kanssa. Kolme päivää kohtauksesta menee ihan kuutamolla. Kolme pitkää päivää rakas joutuu kantamaan kaiken vaikka on juuri ollut leikkauksessa. Kolme pitkää päivää keskenään. Leikkauksesta toipuva ja itsemurhaa hautova. Välillä kyseenalaistan vahvasti ihmiset ympärillämme. Miksi kukaan ei näe. Miksi kukaan ei auta. Miksi olemme yksin. Apua en uskalla pyytää. Olen aina ollut yksin. Jäänyt yksin huudosta ja pyynnöistä huolimatta. Miksi nyt olisi mikään erilailla. Ei olekaan. Olemme yksin.