Kävin tänään ensimmäistä kertaa tunnevyöhyketerapiassa. Oli hyvä kokemus. Terapeutti oli hyvin läsnä, kuunteli, kyseli ja kommentoi. Taas kerran kävi niin, että kun kerroin tarinaani. Elämäni kaaosta. Miten kaikki vaan yhtäkkiä katosi. Tai ei kadonnut yhtäkkiä vaan huomasin sen yhtäkkiä. Jokatapauksessa, hän itki. Terapeutilla oli vedet silmissä kun kerroin tarinaani. Minä kerron siinä järkevästi, kohtuukronologisessa järjestyksessä elämääni. Hän katsoi minua vedet silmissä ja sanoi, valtavasti kannettavaa, kaikissa näissä asioissa olisi yksinäänkin kannettavaa, mutta kaikki tämä vielä saman ihmisen kannettavana. Ei kuulemma ihme jos vähän sakkaa. Hoidosta nousi paljon ajatuksia mieleeni. Tosi paljon. Koitan kirjoittaa niitä ylös etten unohtaisi. Mutta jaksamisen mukaan. Hoito toi mukanaan hirvittävän väsymyksen.
