Lapsen sairastuminen vei minulta joulun lopullisesti. Joulun odotuksen ilon, joulun suunnitelmat, askartelut ja valmistautumisen. Joulukuusta tuli jotain mikä pitää vain lusia pois ja jos siitä selviää, alkaa ajanlasku taas alusta. Elämä alkaa tammikuussa, jos se edes alkaa. Onkohan tämä tätä koko loppuikäni?
Jo ennen lapsen sairastumista joulukuu on ollut minulle rankkaa aikaa. Olen koko ikäni tehnyt töitä alalla, jossa joulukuussa tahkotaan puolen vuoden elanto, ja se on toki aina tarkoittanut hirveää työmäärää ja unisia joulunpyhiä. On ollut vaikea suunnitella mitään etukäteen, kun työpäivien kestoa ei ole pystynyt ennustamaan, ja jos onkin pystynyt, on iltaisin niin väsynyt, että sitä haluaa vain nukkumaan.
Sitten on ne eron jälkeiset joulut. Ne joulut kun vanhemmat riitelivät ja laskivat kumpi saa pitää meitä tänä jouluna aattona, ja kumpi saa joulupäivän. Ja sitten kun molemmissa paikoissa on vain se yksi päivä, on se yhtä ajamista sukulaisten luota toiselle, kun kaikkia toki pitää jouluna nähdä.
Yritimme hiukan rajata elämäämme lasten synnyttyä, sen jälkeen kun tuntui että kaikki joulut ovat vain paikasta toiseen reissaamista, eikä missään välissä saanut luoda omia jouluperinteitä tai nauttia olemisesta. Luonnollisesti, koska olin paljon töissä joulun alla, olisin halunnut vain olla kotona yöpuvussa kaikki pyhät, mutta sukulaiset halusivat kaikki nähdä lasten avaavan paketteja ja muiden nurkissa sitten juostiin koska minulle se taas ei ollut vaihtoehto että istun yksin kotona kun lapseni ovat isovanhemmilla. Sitäkin kyllä ehdotettiin kertaalleen.
Sitten tuli ensimmäinen sairastuminen heti joulunpyhien jälkeen. Joulun ja uudenvuoden välipäivät menivät huolen sumentamina ja eri lääkäreissä juosten. Ensimmäisen joulun jälkeen olisin varmaan vielä pystynyt samanlaiseen joulunviettoon kuin aiemminkin, mutta kun toinen sairastuminen alkoi seuraavan vuoden tapaninpäivänä oli minun jouluni taputeltu ehkä loppuiäkseni. Muistan kyllä sen sairastumisien välisen joulukuun jännityksen. Muistan, että töissä olin kireä ja tuli ongelmia työkavereiden kanssa. Silloin oli toki työpaikalla jo valmiiksikin henkilökemia ongelmia, mutta minä en ollut niihin juuri osallisena. Kai minä siitä joulusta kuitenkin lopulta nautin, siihen tapaninpäivään asti. Isäni perheineen tuli silloin meille joulukaffelle ja hän ilmaisi myös huolensa lapsen olemuksesta. Hän oli nähnyt lapsen edellisenä vuonna pahimmillaan ja sanoi hänen näyttävän samalta kuin silloin. Olin samaa mieltä mutten saanut terveydenhuoltoa uskomaan minua. Hoitoon pääsy oli taas kauhean tappelun ja itkun takana. Ja kun lopulta lastenpäivystykseen päästiin kutsui osasto ja uusi helvetti.
Joka vuosi tämä tuntuu tulevan, viimeistään alkukuusta alkaa hienoinen ahdistus, kyvyttömyys tehdä mitään, mieli tekisi vaikka mitä mutta kroppa ei pysty käynnistymään. Pikkuhiljaa hienoinen ahdistus muuttuu kevyeksi palaksi kurkussa, siitä kylmäksi puristukseksi hengityksen ympärillä ja lopulta rautapanssariksi koko rintakehän ympärille. Itku tulee kaikesta, mihinkään ei pysty, mikään ei kiinnosta ja mitään ei pysty suunnittelemaan.
