Syy miksi tämä blogi, ja itseasiassa koko elämä aikanaan jäi, oli lapsen sairastuminen. Yksi elämäni vedenjakajista. Koko perheen vedenjakaja. Iso paha pelottava vedenjakaja. Tuli aika ennen ja jälkeen sairastumisen. Sairastumisen jälkeen mikään ei enää ollut entisellään. Se vavisutti elämän perustuksia niin paljon, että välillä tunnen niiden romahtaneen kokonaan. Se rikkoi mielen niin että taakse jätetyt painajaiset heräsivät uudelleen. Sairastumisen aikaan emme saaneet mitään kriisiapua tai terapiaa. Emme ymmärtäneet sitä pyytää tai vaatia, emme silloin ymmärtäneet edes tarvitsevamme sellaista. Jälkiviisaana on hyvä todeta että tilanne oli niin paha, että koko meidän perheemme olisi tarvinnut ottaa sairaanhoidon siipien suojaan ja korjata heti tuoreeltaan. Tai edes koittaa olla hajottamatta niin paljon. Edes läheisemme eivät ymmärtäneet tilanteen vakavuutta. Eivät ymmärtäneet mitä sairaalassa kävimme läpi. Elimme kuplassa. Sairaalakuplassa jossa olivat minä ja lapsi. Rakas kävi myös kääntymässä siinä kuplassa, mutta käytännön syistä minä kannoin päävastuun. Minä kannoin päätrauman. Läheiset eivät ymmärtäneet traumaamme, traumaani, pelkojamme, pelkojani. Eivät ymmärrä vieläkään. Maailmassa ei ole niin hirveitä sanoja että voisin sanoittaa kuplamme todellisuutta. Minä en pysty sanoittamaan kuplaamme, koska se tarkoittaa että se pitäisi elää uudelleen. Siihen en pysty. Sen kokeminen melkein mursi minut. Sen sanoittaminen syöksee minut kierteeseen jota en enää voi edes hidastaa. En pysty sanoittamaan sitä. Olen päättänyt että yritän kirjoittaa sen. Edes pieni pala kerrallaan. Ihmisillä on oikeus tietää. Toivon että se auttaisi ihmisiä ymmärtämään painajaiseni. Toivon että se auttaisi itseäni korjaamaan itseäni. Missään nimessä ikinä en halua lapseni luulevan hänen hajoittaneen minua. Siihen johti moni asia ja hänen sairastumisensa oli valitettava viimeinen niitti. Kun olen terapioissa jälkikäteen kertonut kokemuksistamme pääpiirteittäin on vastaus aina ollut että tuollainen jättää jälkensä. Jättihän se, isot verestävät haavat joiden arpeutuminen kestää lopun elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti