Tapaninpäivä

Somessa on tullut tänään vastaan ​​​​monta keskustelua kymmenen vuotta sitten riehuneesta Tapani- myrskystä. Mulla on päällimmäisenä mielessä ollut Tapani 2016. Jos menin rikki, kun lapsi ekan kerran sairastui joulun jälkeen 2015, hoiteli tuon tapaninpäivän kauhu minut lopullisesti. Se vei uskon elämään, uskon kohtuuteen. Olimme olleet äärimmäisen varovaisia ​​​​koko vuoden. Olimme käyneet burana- altistuksessa puolen vuoden ajan, ja saaneet luvan käyttää sitä juuri ennen joulua, vain muutama viikko ennen joulua. Olin vahdannut joulukylien juomat aspartaamin varalta, ja ehkä vihdoin oli ihan vähän uskoa elämään, tulevaisuuteen. Pikkuhiljaa elämä alkoi taas pilkahdella meidän silmissämme. Olimme hitsautuneet paremmin yhteen ja saaneet voimiamme takaisin. Kunnes lapsi heräsi tuona aamuna. 

Aamupalalla katsoin häntä, ja huomioin epämääräiset silmät. Vähän rähmäiset, ja ehkä vähän turvoksissa. Kysyin onko ne kipeät, ja lapsi sanoi ettei, ehkä vähän kissankarvoja, koska kissa oli nukkunut hänen kanssaan. Unohdin asian. Söimme jouluruuan, ja menimme vanhalle talolle pihalle touhuamaan. Lapsi katosi kesken. Löysin hänet autosta istumasta. Valitti kylmää ja totesin että hänellä on kuumetta. Huutelin muut autolle ja lähdimme kotiin. Lapsi meni nukkumaan meidän sänkyymme. Isäni tuli myöhemmin vierailulle, ja ilmaisi huolensa pojan kunnosta, hänen mielestään samat merkit kuin viimeksikin. Niin minunkin mielestäni. 

Aloin soittorumbaan. Ensin osastolle, jossa häntä hoidettiin tammikuussa. Sain numeron saatesanoilla "tässä on henkivakuutuksenne, jos koskaan tulee samoja oireita, niin soitto suoraan tänne". Mutta puhelimeen vastannut alkoi tivaamaan miksi soitin, eikä suostunut kuuntelemaan. Kuulemma sinne ei saa soittaa, vaan lastenpolille. Soitin lastenpolille, ja sinne taas ei saanut soittaa, ellei ole edes yritetty laskea kuumetta. Yritin selittää lapsen lääkettömyydestä ja vaikka mistä mutta ei auttanut, ensin pitää koittaa burana ja sitten vasta saa tulla. Pistin paniikissa ystäville viestiä, että onko jollain buranaa, meillä ei ollut. Sain luvan hakea sitä lähellä asuvalta ystävältä.Heidän eteisissä nieleskelin jättimäistä palaa kurkussani ja kerroin pelkääväni uusinta kierrosta. Kerroin olevan aika varma uusinnasta. Ystävä yrittää tukea, ja kehoitti menemään lääkäriin vaikka väkisin. Ajoin kotiin ja annoin lapselle lääkkeen. Lähdin samantien ajamaan vanhalle talolle suihkuun. Itkin matkat, totuttuun tapaan. Kotiin tullessa alan taas soittamaan polille. Pitkän keskustelun jälkeen saan luvan käydä lapsen kanssa siellä. Olen puhelimessa kertonut selkeästi mitä on meneillään, itkenyt, panikoinut, vedonnut tammikuuhun ja vaikka mitä.Hoitaja sanoi, että tulivat lääkärin kanssa yhteistuumin tulokseen, että minun tarvitsee nyt saada kierrokset alas ja siksi voin käydä lapsen kanssa päivystyksessä, että saamme yön nukuttua. Saamme mennä sairaalaan hakemaan minulle hysteerisen äidin leiman? Minä näen lapseni sairastuneen uudelleen, ja pelkään hänen kuolevan, hän pelkää sitä itsekin. Ja minulle annetaan lupa hakea sairaalasta hyvät yöunet?  

Pakkaan lapsen autoon ja lähden ajamaan kohti sairaalaa. Ajatukset poukkoilevat. Mitä tapahtuu. Mitä tein väärin. Miksi. Piti olla äärimmäisen harvinaista, että reaktio uusii. Miksi meillä uusii. Olin satavarma. Tiesin jo mitä on tulossa. Olen jo kotona aloittanut lapsen kuvaamisen lääkäriä varten. Kuvannut reaktion etenemistä. Olen satavarma. Helvetti on uudelleen irti.

Pääsemme perille ja sairaanhoitajan haastatteluun. Otetaan näytteitä ja pyydetään odottamaan lääkäriä. Näen reaktion etenevän koko ajan. Pääsemme lääkäriin. Lääkäri tutkii lapsen ja katso minuun. "Sinä tiedät jo, tiedät että te jäätte nyt tänne", niin tiedän. Tiesin jo päivällä, jo monta tuntia sitten, mutta minua ei uskottu puhelimessa. Lääkäri sanoo, ettei halua tehdä tätä diagnoosi nyt ja tässä, vaan laittaa meidät osastolle ja se tehdään siellä. Ok, auto on sairaalan edessä lyhyellä parkkiajalla. Pyydän saada viedä sen johonkin muualle parkkiin, ettei tule sakkoa. Talous on edelleen kuralla edellisen sairaalareissun jäljiltä, ​​​​ei ole varaa sakkoon, ei mihinkään. Saan luvan käydä.Vien auton. Soitan kotiin, kerron että tänne jäädään, sama juttu kuin viimeksikin. Soitan pomolle, etten pääse töihin muutamaan viikkoon, olemme taas sairaalassa. Viestitän pikaisesti lähimmille ja päivitän faceen, että tarvitsemme nyt kaiken tuen ja sormet ristiin, helvetti alkaa alusta. Kun olen tehnyt kaiken tämän tipun sairaalan eteen polvilleni. Itken maassa polvillani. Tämä on väärin, epäreilua, kohtuutonta. Olen yksin maailmassa. Itken ja huudan. Hetken päästä nousen, kerään itseni ja lähden lapsen kanssa osastolle. Kirjoitan osastolta vertaistukiryhmään. Saan patjan jossa lukee poistoon, ja menen lattialle lapseni viereen nukkumaan. En pysty nukkumaan. Olen turta.Pala kurkussa jää asumaan. Tunnen että vastassa on helvetti, enkä voi sitä mitenkään kiertää. En ymmärrä mistä robottimoodi tulee, mutta jostain se tulee. Alan suorittamaan. Nyt pitää suorittaa yksi lapsen tervehtyminen.