Vaikeaa, kaikki tuntuu vaikealta. Juuri näytti hyvältä. Melkein kaksi viikkoa meni ihan tosi hyvin, tunsin jo melkein olevani oma itseni. Sitä ei olekaan tapahtunut pitkiin aikoihin. Vuosiin? Sitten yhden puhelun yksi keskustelunaihe tökkäsi pahasti vanhaan traumaan. Tosi pahasti. Pääsin juuri ja juuri kotiin asti. Pääsin eteiseen ja tipuin rakkaan syliin. Kyyneleet. Aina loppumattomat kyyneleet vaan valuivat kun halasin häntä. En saanut edes kerrottua mitä oli tapahtunut. Hän oli saanut puhelimitse varoituksen ja oli siksi tulossa vastaan. Perjantai-ilta. Oli sovittu että katsotaan kaikki yhdessä ohjelmaa. Kyyneleet valuivat. Koitin piilottaa niitä. Pyyhkiä. Ettei lapset huomaa. Pieni halasi ja kysyi oliko huono päivä. Oli. Tosi huono. Puolessa välissä pyysin lääkkeet. En saa itse katkeamaan. Pakko katkaista lääkkeillä. Ne tainnuttaa puolen tunnin päästä. Otan lääkkeet ja menen sänkyyn ohjelman loputtua. Filmi katkeaa. Tyhjyys. Rauha. Herään kuuden tunnin kuluttua. Reaktio jatkuu. Herätän rakkaan. En pysty. Tarvitsen apua. Auta minua tai anna minun mennä. Itken olkaa vasten. Kerron mitä puhuttiin. Mistä alkoi. Mitä pelkään. Mihin vajoan. Kerron miten musta repii minua ja vaatii minua mukaansa. Pyydän lupaa lähteä pois. En saa. Saan lisää lääkettä ja sammun taas. Nukun aamuun. Pää särkee, silmät särkee. Aina kohtauksen jälkeen. Sanat häviää. Tutut sanat. En millään muista palsternakan nimeä. En koko päivänä. Puhun jatkuvasti siitä porkkanan näköisestä valkoisesta. Koko päivä menee sumussa ja säryssä. Taas menee useampi päivä toipumiseen. Tuntuu turhauttavalta. Juuri kun ajattelimme että kaikki on hyvin. Tipuin taas. Kuinka monta kertaa pitää nousta? Kuinka monta kertaa jaksaa nousta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti