Musta aukko

Alamäkeni alkoi jo 15 kesällä. Kummipoikani koki toukokuussa kätkytkuoleman kymmenenviikkoisena. Tapani mukaan aloin suorittamaan. Suoritin ystäväni tukemista. Suoritin läsnäoloa hänen jäljelle jääneille lapsilleen. Suoritin hautajaisten järjestämisessä minkä pystyin auttamaan. Suoritin kotona. Suoritin töissä. Uuvutin itseni suorittamiseen. Tuona syksynä kärsin elämäni ensimmäisiä kertoja unettomuudesta ja painajaisista. Toisaalta halusin vain nukkua, jotta pääsisin pois siitä kipeästä todellisuudesta, jossa kuolee vauvoja. Painajaiset olivat kaikki samanlaisia ja niitä tuli koko syksyn ajan. 

Kävelen hautaustoimiston työntekijän kanssa kirkon pitkää käytävää. Askeleet painavat. Joka askel painaa enemmän kuin edellinen. Käytävä on järkyttävän pitkä. Arkku käytävän päässä on järkyttävän pieni. Liian pieni. Jotenkin jaksamme kävellä perille. Kysyn häneltä onko hän ok. Voimmeko avata arkun. Hän vastaa olevansa ok, ja alamme pyörittää arkun pikkupikku ristiruuveja auki. Saamme kaikki ruuvit pois ja nostamme kantta. Arkusta paljastuu yö toisensa jälkeen joku minun lapsistani, tai ystäväni lapsista joku muu kuin menehtynyt vauva. 

Herään hätkähtäen ja sydän kurkussa. Vaihtoehtoisesti näen samaa painajaista koko yön, aina se alkaa alusta uudelleen ja uudelleen.

Painajainen on osin tosi. Hautajaispäivän aamuna lupasin ystävälleni laittaa vauvalle mukaan arkkuun heidän kirjoittamansa kirjeet ja sisarusten piirustukset. Hautaustoimiston työntekijä oli tuttu ja tiesin hänen haudanneen pienen tyttölapsensa ja olin tilanteessa aidosti huolissaan hänen jaksamisestaan. Tyypillisesti en juurikaan ajatellut itseäni. Toimin kun pyydettiin. Suoritin. Niinkuin olin tottunut suorittamaan. En ollut koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. En olisi koskaan halunnut nähdä kuollutta vauvaa. En ajatellut asiaa, kun annoin lupaukseni. En ymmärtänyt mitä lupaukseni tarkoitti. En ymmärtänyt mitä joudun näkemään täyttääkseni lupaukseni. Kun kansi avattiin oli hetki pysäyttävä. Muistan ajatelleeni, että onneksi hän näyttää rauhalliselta. Onneksi en näe tuskaa tai kipua. Muistan ajatelleeni, että hän näyttää vahanukelta. Mutta muistan ajatelleeni, että tiedän hänen olevan kuollut ystäväni vauva. Laitoin kädessäni olleen paperinipun hänen viereensä ja muistan ajatelleeni että ne mahtuisivat paremmin isompaan arkkuun. Arkku oli hätkähdyttävän pieni. Vauva oli arkussa omissa vaatteissaan ja minun tekemässä peitossa. Hänellä oli mukanaan tutti ja unilelu. Muistan ajatelleeni, että onneksi hänellä on kaikki mukana ja laitoimme kannen kiinni ja kiinnitin tekemäni arkkulaitteen. Silloin en vielä ymmärtänyt olevani vuosien mittaisen alamäen yläpäässä. En ymmärtänyt mikä syöksykierre minua odottaa. Mikä taistelu, ja mikä kipu ja tuska. Siitä hetkestä alkoivat painajaiset. Ne kestivät puolisen vuotta. Marraskuun loppuun tai joulukuun alkuun. Muistan kun se ei enää ollut muutamana yönä minua herättänyt. Muistan ajatelleeni, että olen toipumassa vihdoin. Kolme viikkoa eteenpäin sairastui oma lapseni ja luulin jo arkku-unien olleen enneunia. Katosin pikkuhiljaa mustaan aukkoon.