Ajan paljon. Rakastan autoilua. Rakastan autoja. Rakastan vähän erikoisempia autoja. Olen naiseksi vaativa autonostaja, vaikka rahaa ei autoihini tarvitse paljoa upottaa. Auton pitää tuntua hyvältä. Auton pitää tuntua omalta. Auton pitää tuntua rakkaalta. Autossa pitää olla tietyt lisävarusteet, ja sen pitää lähteä niin ettei sen kanssa jää muiden alle. Sen pitää olla myös kivan näköinen, eikä se saa sulautua massaan. Farmarivolvot ja muut järkevät autot on muiden heiniä. Mulla on oma järkevä. Auto on minulle paljon muutakin kuin kulkuväline. Se on turvapaikka. Sillä pääsee karkuun. Sinne pääsee karkuun. Sinne pääsee piiloon. Auto on minun ja maailman välissä. Kun istun yksin autossani, suojaa auton kori minua ja voin tuntea turvallisesti. Auto symbolisoi minulle itsenäisyyttä.
Kun kummipoika kuoli, ja ongelmat alkoivat aloin itkeä autossa. En voinut itkeä ja romahdella ystäväni luona, siellä piti näyttää koko perheelle että elämä jatkuu. Piti olla tolkku ja järki toiminnassa. Yritin näyttää jäljelle jääneille lapsille, että läsnä on edes yksi toimintakykyinen aikuinen. Kotona oli omat lapset, ei sielläkään voinut räkä poskella huutaa jatkuvalla syötöllä. Ajan paljon. Työmatkani on päivittäin vähintään 30 kilometriä per suunta, joskus paljon enemmänkin. Kotoa on kaikkialle pitkä matka, tarvitsen autoa joka siirtymään. Kun kova paikka iski, auto oli ainoa paikka jossa olin yksin. Pikkuhiljaa tilanne meni siihen että työmatkani pitenivät. Välillä istuin bussipysäkillä tai metsäteillä itkemässä pahaa oloa, välillä hakkasin rattia kädet kipeinä, että saisin pahan olon pois. Välillä ajoin päämäärättömästi siellä ja täällä saadakseni ajatukseni järjestykseen.
Vasta tänä kesänä tunnustin rakkaalle harrastukseni. Hän ei ollut ymmärtänyt miksi matkani kestivät niin kauan. Hän ei ollut kovasti ihmetellyt aihetta. Muutama riita niistä on tullut vuosien aikana mutta ei mitään maata mullistavaa. Lapsen sairastumisen jälkeen itkin silloisessa tila-autossani niin paljon, etten edelleenkään pysty istumaan samanlaiseen autoon silmien kostumatta. Se, että kyseinen auto silloin aikanaan yhtäkkiä hajosi lopullisesti, suisti meidät taloudelliseen katastrofiin, mutta pystyin taas ajamaan itkemättä tai nieleskelemättä koko aikaa. Edelleen toisinaan tulee hetkiä kun parkkeeraan tien varteen ja annan itkun tulla, huudan ja tärisen jotta pystyn jatkamaan mutta harvemmin nykyään, kun tilanteeni koko kamaluus on valjennut rakkaalleni ja osin perheellenikin ja saan itkeä myös kotona. Oman tilan tarvetta se ei silti ole poistanut ja se on edelleen autossani. Kevättalvella kun käsi murtui enkä saanut ajaa oli se asia jota eniten kaipasin. Omaa tilaani ja itsekseen olemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti