Traumaterapeutin tapaaminen

Löysin traumaterapeutin. Onneksi. Hän vaikuttaa tosi sopivalta henkilöltä minulle. Hän pystyy keskeyttämään pyhetulvani ja saa minut tajuamaan asioita selkeämmin. Menin tapaamaan häntä ekalla kerralla ajatuksella että valitsen toisen, mutta kelkka kääntyi. En muista mitä olin hänelle ehtinyt puhua kun hän katsoi minua ja kysyi että ymmärtääkö hän oikein, että puhutaanko tässä vakavista ja pitkäkestoisista kiintymys suhde traumoista. Vastasin, että varmaan toisiaan kyllä. Hän katsoi minua ja sanoi että hänen täytyy kertoa ettei tämä ole helppo ja nopea tie. Että jos minut olisi hakattu, voisimme tavata muutaman kerran ja tehdä vähän EMDR silmänliiketerapiaa ja voisin jatkaa eteenpäin ilman murheita. Mutta että se mitä kerron kertoo hänelle että tarvitsen pitkää terapiaa, paljon voimavaroja ja aikaa toipuakseni. Että yhteistyö tulee olemaan pitkä, raastava ja vaikkakin. Itse olen alkanut ajatella etten tule koskaan toipumaan, toivon oppivani elämään tämän minulle luodun elämän kanssa. Toivon oppivani pärjäämään elämässä ja kokemaan vähemmän kurjia tunteita. 

Ekaa kertaa

Kävin tänään ensimmäistä kertaa tunnevyöhyketerapiassa. Oli hyvä kokemus. Terapeutti oli hyvin läsnä, kuunteli, kyseli ja kommentoi. Taas kerran kävi niin, että kun kerroin tarinaani. Elämäni kaaosta. Miten kaikki vaan yhtäkkiä katosi. Tai ei kadonnut yhtäkkiä vaan huomasin sen yhtäkkiä. Jokatapauksessa, hän itki. Terapeutilla oli vedet silmissä kun kerroin tarinaani. Minä kerron siinä järkevästi, kohtuukronologisessa järjestyksessä elämääni. Hän katsoi minua vedet silmissä ja sanoi, valtavasti kannettavaa, kaikissa näissä asioissa olisi yksinäänkin kannettavaa, mutta kaikki tämä vielä saman ihmisen kannettavana. Ei kuulemma ihme jos vähän sakkaa. Hoidosta nousi paljon ajatuksia mieleeni. Tosi paljon. Koitan kirjoittaa niitä ylös etten unohtaisi. Mutta jaksamisen mukaan. Hoito toi mukanaan hirvittävän väsymyksen. 

joulu

Huomenna on toisen diagnoosin vuosipäivä ja seuraavalla viikolla ensimmäisen. Vaikkei sitä itse ajattelisi, kehomuisti muistaa tipautella sopivasti ahdistusta ja säpsähtelyjä arkeen ja juhlaan. Lapsen sairastuminen aiheuttaa minussa valtavia tunteita. Negatiivisia tunteita. Katkeruutta, vihaa, epätoivoa, pelkoa jne. Lapsen sairastumisen takia menetin mielenterveyteni, uskon elämään, joulun, monta vuotta lapseni elämästä, monta vuotta omaa elämääni. 

Kadonnut jouluilo

Lapsen sairastuminen vei minulta joulun lopullisesti. Joulun odotuksen ilon, joulun suunnitelmat, askartelut ja valmistautumisen. Joulukuusta tuli jotain mikä pitää vain lusia pois ja jos siitä selviää, alkaa ajanlasku taas alusta. Elämä alkaa tammikuussa, jos se edes alkaa. Onkohan tämä tätä koko loppuikäni? 

Jo ennen lapsen sairastumista joulukuu on ollut minulle rankkaa aikaa. Olen koko ikäni tehnyt töitä alalla, jossa joulukuussa tahkotaan puolen vuoden elanto, ja se on toki aina tarkoittanut hirveää työmäärää ja unisia joulunpyhiä. On ollut vaikea suunnitella mitään etukäteen, kun työpäivien kestoa ei ole pystynyt ennustamaan, ja jos onkin pystynyt, on iltaisin niin väsynyt, että sitä haluaa vain nukkumaan. 

Sitten on ne eron jälkeiset joulut. Ne joulut kun vanhemmat riitelivät ja laskivat kumpi saa pitää meitä tänä jouluna aattona, ja kumpi saa joulupäivän. Ja sitten kun molemmissa paikoissa on vain se yksi päivä, on se yhtä ajamista sukulaisten luota toiselle, kun kaikkia toki pitää jouluna nähdä. 

Yritimme hiukan rajata elämäämme lasten synnyttyä, sen jälkeen kun tuntui että kaikki joulut ovat vain paikasta toiseen reissaamista, eikä missään välissä saanut luoda omia jouluperinteitä tai nauttia olemisesta. Luonnollisesti, koska olin paljon töissä joulun alla, olisin halunnut vain olla kotona yöpuvussa kaikki pyhät, mutta sukulaiset halusivat kaikki nähdä lasten avaavan paketteja ja muiden nurkissa sitten juostiin koska minulle se taas ei ollut vaihtoehto että istun yksin kotona kun lapseni ovat isovanhemmilla. Sitäkin kyllä ehdotettiin kertaalleen. 

Sitten tuli ensimmäinen sairastuminen heti joulunpyhien jälkeen. Joulun ja uudenvuoden välipäivät menivät huolen sumentamina ja eri lääkäreissä juosten. Ensimmäisen joulun jälkeen olisin varmaan vielä pystynyt samanlaiseen joulunviettoon kuin aiemminkin, mutta kun toinen sairastuminen alkoi seuraavan vuoden tapaninpäivänä oli minun jouluni taputeltu ehkä loppuiäkseni. Muistan kyllä sen sairastumisien välisen joulukuun jännityksen. Muistan, että töissä olin kireä ja tuli ongelmia työkavereiden kanssa. Silloin oli toki työpaikalla jo valmiiksikin henkilökemia ongelmia, mutta minä en ollut niihin juuri osallisena. Kai minä siitä joulusta kuitenkin lopulta nautin, siihen tapaninpäivään asti. Isäni perheineen tuli silloin meille joulukaffelle ja hän ilmaisi myös huolensa lapsen olemuksesta. Hän oli nähnyt lapsen edellisenä vuonna pahimmillaan ja sanoi hänen näyttävän samalta kuin silloin. Olin samaa mieltä mutten saanut terveydenhuoltoa uskomaan minua. Hoitoon pääsy oli taas kauhean tappelun ja itkun takana. Ja kun lopulta lastenpäivystykseen päästiin kutsui osasto ja uusi helvetti. 

Joka vuosi tämä tuntuu tulevan, viimeistään alkukuusta alkaa hienoinen ahdistus, kyvyttömyys tehdä mitään, mieli tekisi vaikka mitä mutta kroppa ei pysty käynnistymään. Pikkuhiljaa hienoinen ahdistus muuttuu kevyeksi palaksi kurkussa, siitä kylmäksi puristukseksi hengityksen ympärillä ja lopulta rautapanssariksi koko rintakehän ympärille. Itku tulee kaikesta, mihinkään ei pysty, mikään ei kiinnosta ja mitään ei pysty suunnittelemaan. 

Mustaa

Taas on meneillään selvästi huonompi vaihe. Kierrokset nousevat hetkessä ja joutuu pinnistelemään saadakseen ne alas, jos niitä edes saa alas. Viikonloppuna oli yhden lapsen juhlat ja ne yhdistettynä taas suurempaan työkuormaan aiheuttivat sunnuntaiksi itkuepätoivomustaeiolemihinkäänhaluansatuttaaitseäni kohtauksen. Jäljet oli pitkästä aikaa nähtävillä myös töissä maanantaina. Ainoa ero aiempaan on, että pystyn itse huomaamaan tilanteen ja pohtimaan syitä siihen mutten silti pysty muuttamaan tilannetta. 

Välillä mietin että onkohan sisälläni jotain mustaa. Jotain joka on aina ollut siellä, joka tulee aina olemaan siellä ja joka aina välillä tulee esiinn. Jotain mustaa johon en itse voi vaikuttaa vaikka haluaisin. 

sairaalaan

Lapsella oli tänään parin vuoden välein tehtävä kontrolli yliopistosairaalassa. 

Viime kontrollissa kaksi vuotta sitten päätimme ettei lääkeainealtistuksiin lähdetä, ja hänen hoitonsa siirrettiin kokonaan pois terveyskeskuksesta, kun valitin miten hänen kanssaan ei paikallisessa terveyskeskuksessa uskalleta toimia. Luulin että tämä käynti olisi vain mitä kuuluu päivitystä mutta hoitaja olikin sitä mieltä että nyt päätetään altistuksista. Oli jopa sitä mieltä, että muutaman vuoden takainen burana-altistus meni hyvin. En vieläkään ole valmis päättämään lapseni puolesta tällaisesta asiasta. Se on päätös elämästä ja kuolemasta eikä päätöksen lopputulemaa tiedetä. Jos käy hyvin ei käy mitään, mutta kun voi myös käydä huonosti ja silloin on helvetti irti uudelleen. Koen ettei kukaan voi tehdä tällaisia päätöksiä toisen puolesta. Ja, lapsi ei vielä täysin ymmärrä päätöksensä lopputulosta. Päätettiin taas odottaa pari vuotta ja päivittää tilanne silloin. Jos pääsisimme aikuisuuteen asti ilman altistuksia, niin voisi ainakin olla aika varma siitä että altistuksen lopputulos on pysyvä. Murrosikä saattaa muuttaa ihmisen kroppaa niin paljon, ettei sitä ennen, tai sen aikana tehdyistä altistuksista ollut mielestäni riittävästi tietoa, jotta siihen olisi uskaltanut lähteä. 

Lääkäri soittaa vielä parin viikon kuluttua siitä, voiko lapselle antaa rokotus ohjelmaan kuuluvan rokotteen turvallisin mielin. Minun mielestäni on hiukan kahtiajakoista, että meitä vanhempia kevyesti jopa painostetaan tekemään altistuspäätös, mutta silti rokotteen antamisen pohdinta vaatii lääkärikokouksen ja useamman mielipiteen. Onneksi se sen vaatii ja onneksi moni siihen mielipiteensä sanoo, mutta silti, emme me vanhempina voi tehdä päätöstä altistuksesta, meillä ei edes ole koulutusta asiaan. Tämänkertainen lääkäri muistutti, että jos nyt jotain sattuisi ja lapsi sairaalaan joutuisi niin silloin päätös lääkityksistä tulee sairaalan lääkäreiden kannettavaksi, hyvä niin. Hän muistutti myös miten tämänkaltainen reaktio on hyvin harvinainen ja osuu harvan kohdalle. Olen tästä tietoinen, mutta ajattelikohan lääkäri miten hän painotti sitä ihmiselle joka on kaksi kertaa nähnyt reaktion vierestä ja hajonnut sen takia. Ei se enää lohduta meitä että se on harvinainen, silti se tuli meille kaksi kertaa.

Sairaalaan meno on näköjään aina yhtä karseaa. Kaksia liikennevaloja ennen alkoi ahdistus, viimeisissä valoissa tuli säpsähdykset ja panssari rinnan päälle. Pala kurkkuun ilmestyi parkkihallissa ja jos yhtään itseäni tunnen, olen oma itseni taas vasta parin päivän päästä.

osaanko?

Kirjoittaminen on taas jäänyt. Se on selkeästi aina sen merkki että menee paremmin kun ei ole tarvetta niin purkaa. Vähään aikaan en ole kirjoittanut edes omiin muistinpanoihini mitää. Syksyn pimeys ja märkyys tuo selkeästi traumamuistoja pintaan ja aiheuttaa taas enemmän ahdistuksia joille ei ole selkeää syytä. Viime syksyn menin jollain ihmevoimilla väkisin eteenpäin. Nyt olen tietoisesti opetellut olemaan tekemättä mitään ja yrittänyt opetella hetkestä ja tekemättömyydestä nauttimista. Tein kevään ja syksyn 60% työaikaa. Osasairausloma on nyt loppu ja olen hetken täysillä mukana, mutta tiedän jo etten pysty täyteen työaikaan ja siksi olen tehnyt päätöksen tehdä kevään 80%. Onneksi on työnantaja joka sallii tämän ja työpaikka jossa minut huolitaan myös vajaana. Aiemmin niin ei ole ollut ja siksikin tämä matka on varmasti ollut niin pitkä ja kivulias. On ollut käsittämättömän vaikeaa ymmärtää olevansa tarpeellinen ja haluttu, kaivattu työkaveri ja työntekijä. Koko ajan taistelen huonommuuden tunteen kanssa, mutta nyt välillä koen osaavani. Toivottavasti tulevaisuudessa on myös se päivä jolloin lähes aina koen osaavani