Sairausloma vai töissä...

Olen koko sairastamisen ajan käynyt töissä. Olen tehnyt normaalia työaikaa, koska viime talven sairauslomat huononsivat oloa niin paljon. Osittain uskon niiden toimineen yhtenä alkusysäyksenä tämän hetkiseen tilanteeseen. Olin kevättalvella kahdeksan viikkoa kotona. Osin sairaslomalla murtuneen käden takia, osin lasten korona-altistusten takia kotona. Koska en osannut olla sairaslomalla, haalin etänä tehtäviä töitä itselleni, ja touhusin osittain ehkä enemmän kuin oikeasti töissä olisin touhunnut. Kone oli auki 24/7 ja vastasin kaikkeen salaman nopeudella. Pikkuhiljaa tein asioita jo maanisesti. Taisin itseasiassa toimia aika maanisesti jo joulusta asti. Helmikuuhun mennessä olin neulonut kolme aikuiskokoista villapaitaa monien sukkaparien lisäksi, ja neulominen katkesi vasta käden murtumiseen. Sitten menikin yli puoli vuotta ennenkuin pystyin edes ajattelemaan neulomista. Kun diagnoosi toukokuussa tuli, tarjottiin minulle heti sairauslomaa, koska masennuspisteet olivat niin korkeat ja vointini niin huono. En ottanut sitä vastaan, koska työpaikka oli ainoa paikka missä enää pystyin esittämään kaiken olevan kunnossa. Myös rakas oli sitä mieltä ettei se ehkä ole kohdallani järkevää. Töissä sain pienen palan normaalia kaiken sen epänormaalin rinnalle. Ja olihan kesäloma ihan kohta ajankohtainen. Kesäloma meni sumussa. Lääkevaihtojen sekoiluissa, itkiessä, itsetuhoisuudessa. Kasvatin kyllä siinä sivussa taas perheen vihannekset, osin syys- ja talvikuukausillekin. Syksyllä aloitin työt, ja tuntui niinkuin en olisi koskaan ollutkaan lomalla. Edelleen, töissä pystyin näyttämään, että kaikki olisi hyvin. Töissä uskalsin olla, siellä ei tullut itsetuhoisia ajatuksia, ja tuntui että ajatuskin toimi siellä paremmin. Kotona meni huonommaksi ja huonommaksi. En tuntenut itseäni ja rakaskin valitteli että arki vie aivan liikaa. Hän joutui vielä käsileikkaukseen sillä seurauksella että minulle lankesivat kaikki perheen ajot ja kodin ulkopuolisten asioiden hoito. Kauhea kierre, työ vie niin paljon ettei kotiin jää mitään, mutta kotiin en uskalla jäädä, koska pelkään mitä teen yksin ollessani. Tilanne on osin edelleen samanlainen, vaikka syksyn suurimpien ongelmien aiheuttaja, vääränlainen lääke, onkin vaihdettu. Pelkään että jos pysähdyn en lähde käyntiin enää ikinä. Tiedostan liian vahvasti sen miten reunalla riipun edelleen.  On oikeasti olemassa suuri vaara ettei tämä koskaan parane tai tulen päihderiippuvaiseksi tai päätän päiväni.

Musta aukko

Alamäkeni alkoi jo 15 kesällä. Kummipoikani koki toukokuussa kätkytkuoleman kymmenenviikkoisena. Tapani mukaan aloin suorittamaan. Suoritin ystäväni tukemista. Suoritin läsnäoloa hänen jäljelle jääneille lapsilleen. Suoritin hautajaisten järjestämisessä minkä pystyin auttamaan. Suoritin kotona. Suoritin töissä. Uuvutin itseni suorittamiseen. Tuona syksynä kärsin elämäni ensimmäisiä kertoja unettomuudesta ja painajaisista. Toisaalta halusin vain nukkua, jotta pääsisin pois siitä kipeästä todellisuudesta, jossa kuolee vauvoja. Painajaiset olivat kaikki samanlaisia ja niitä tuli koko syksyn ajan. 

Kävelen hautaustoimiston työntekijän kanssa kirkon pitkää käytävää. Askeleet painavat. Joka askel painaa enemmän kuin edellinen. Käytävä on järkyttävän pitkä. Arkku käytävän päässä on järkyttävän pieni. Liian pieni. Jotenkin jaksamme kävellä perille. Kysyn häneltä onko hän ok. Voimmeko avata arkun. Hän vastaa olevansa ok, ja alamme pyörittää arkun pikkupikku ristiruuveja auki. Saamme kaikki ruuvit pois ja nostamme kantta. Arkusta paljastuu yö toisensa jälkeen joku minun lapsistani, tai ystäväni lapsista joku muu kuin menehtynyt vauva. 

Herään hätkähtäen ja sydän kurkussa. Vaihtoehtoisesti näen samaa painajaista koko yön, aina se alkaa alusta uudelleen ja uudelleen.

Painajainen on osin tosi. Hautajaispäivän aamuna lupasin ystävälleni laittaa vauvalle mukaan arkkuun heidän kirjoittamansa kirjeet ja sisarusten piirustukset. Hautaustoimiston työntekijä oli tuttu ja tiesin hänen haudanneen pienen tyttölapsensa ja olin tilanteessa aidosti huolissaan hänen jaksamisestaan. Tyypillisesti en juurikaan ajatellut itseäni. Toimin kun pyydettiin. Suoritin. Niinkuin olin tottunut suorittamaan. En ollut koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. En olisi koskaan halunnut nähdä kuollutta vauvaa. En ajatellut asiaa, kun annoin lupaukseni. En ymmärtänyt mitä lupaukseni tarkoitti. En ymmärtänyt mitä joudun näkemään täyttääkseni lupaukseni. Kun kansi avattiin oli hetki pysäyttävä. Muistan ajatelleeni, että onneksi hän näyttää rauhalliselta. Onneksi en näe tuskaa tai kipua. Muistan ajatelleeni, että hän näyttää vahanukelta. Mutta muistan ajatelleeni, että tiedän hänen olevan kuollut ystäväni vauva. Laitoin kädessäni olleen paperinipun hänen viereensä ja muistan ajatelleeni että ne mahtuisivat paremmin isompaan arkkuun. Arkku oli hätkähdyttävän pieni. Vauva oli arkussa omissa vaatteissaan ja minun tekemässä peitossa. Hänellä oli mukanaan tutti ja unilelu. Muistan ajatelleeni, että onneksi hänellä on kaikki mukana ja laitoimme kannen kiinni ja kiinnitin tekemäni arkkulaitteen. Silloin en vielä ymmärtänyt olevani vuosien mittaisen alamäen yläpäässä. En ymmärtänyt mikä syöksykierre minua odottaa. Mikä taistelu, ja mikä kipu ja tuska. Siitä hetkestä alkoivat painajaiset. Ne kestivät puolisen vuotta. Marraskuun loppuun tai joulukuun alkuun. Muistan kun se ei enää ollut muutamana yönä minua herättänyt. Muistan ajatelleeni, että olen toipumassa vihdoin. Kolme viikkoa eteenpäin sairastui oma lapseni ja luulin jo arkku-unien olleen enneunia. Katosin pikkuhiljaa mustaan aukkoon.

Kun hävittää itsensä

Masennuksessa pahinta on itsensä hävittäminen. En tunne enää itseäni. Kyseenalaistan jatkuvasti olenko koskaan tuntenutkaan. En ymmärrä mitä minusta puhutaan. En ymmärrä miksi minua kehutaan. Enhän pysty mihinkään. Kun pystyin suorittamaan olin jotain. Olin ahkera. Olin touhukas. Olin aikaansaava. Olin jotain kun tein jotain. Nyt useimmiten en pysty mihinkään. En pysty edes siihen mitä haluaisin tehdä. Mieli haluaisi mutta kroppa ei pysty. En jaksa. Enkä ole varma kuinka paljon haluan, niin on parempi jättää tekemättä. Pieleen se menee kuitenkin. Keskittymiskyky on nolla. En pysty keskittymään lukemiseen. En ymmärrä lukemaani. En pysty keskittymään kuuntelemiseen. En ymmärrä kuulemaani. Tunnen itseni niin tyhmäksi kun en ymmärrä. Ihan kuin päässä ei enää yhdisty mikään. Ehkä siellä ei ole koskaan yhdistynytkään mikään. Ehkä olen kuvitellut kaiken osaamiseni enkä oikeasti osaa mitään. Suurin pelkoni on aina ollut olla välinpitämätön muita ihmisiä kohtaan. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta mahdollisesta ja olen aina halunnut kokeilla kaikkea. Vai olinko se minä? Kuka minä olen? Entä jos olenkin narsisti. Entä jos olenkin paha. Siltä tuntuu, että olen huono tai paha tai hankala tai vaikea. Voi kun voisi peruuttaa ja muuttaa. Mutta mitä pitäisi muuttaa? Jättää syntymättä?

Ruoalla rakastaminen

Minua rakastettiin lapsena ruoalla. Tarkemmin sanottuna sokerilla. Asuin perheeni kanssa paritalossa, jonka toisessa asunnossa asuivat isovanhempani. Ihanteellinen ajatus pienille lapsille, ja työssäkäyville vanhemmille. Kotona oli aina joku, kun palasi koulusta, eikä minun tarvinnut kantaa edes avainta ennenkuin muutimme kaupunkiin kerrostalohelvettiin, mennessäni kuudennelle. 

Isovanhemmat olivat olleet lapsia sotien aikoihin, ja nähneet nälkää, ja kokeneet puutetta. He olivat varmasti myös kokeneet emotionaalista puutetta, kun sodasta palanneet ihmisrauniot alkoivat kasvattajiksi. Mummini varsinkin, koki elämässään kovia. Hän menetti ensimmäisen tyttärensä äidilleen. Lähimmälleen. Sen on täytynyt olla hirveä isku hänelle, ja todennäköisesti sen seurauksena hän sairastui läheisriippuvuuteen, joka tuli vaikuttamaan kaikkien hänen jälkeläistensä elämään. Minulle mummi oli turva, hänellä oli outoutensa, mutta ei niitä lapsena ymmärtänyt. Hän ei kestänyt katsella tai kuunnella kovaa leikkiä tai remumista koska pelkäsi että joku loukkaa pahasti. Aina oli riski loukata pahasti. Loukata pahasti ja menettää. Sitä hän aina pelkäsi, menettämistä. Hän tuputti ruokaa, välipalaa, välipalan välipalaa tai edes juotavaa jatkuvalla syötöllä. Aina. Niin kauan kuin muistan. Heillä oli kaapit, jääkaapit ja pakastimet täynnä ruokaa, karkkia, pullaa, jäätelöä, vanukasta, hedelmiä, ihan kaikkea. Mummi touhusi aina keittiössä tai puutarhassaan, neuloi myös paljon, eiväthän lähimmät voi paleltua kuoliaiksi. 

Kun vanhempieni ero alkoi lähestyä mummin ja ukin tuputtaminen nousi uusiin svääreihin. Mikään valvominen, mikään riitelyn aste, mikään väkivallan äänien kuuleminen, tai väkivallan näkeminen, ei ollut niin pahaa, etteikö sitä olisi piispanmunkilla pyyhkinyt pois. Viimeisen vuoden aikana ennen eroa syötiin muuten piispanmukkeja. Satoja vähintään. Lisäksi tietty kaikkea muuta mitä kaappien kätköistä löytyi. Ymmärrän isovanhempieni olleen neuvottomia, kokemattomia ja pelokkaita. Eivät tienneet miten tulisi toimia kun kotiolomme muuttuivat vähä vähältä pelottavammiksi ja ahdistavammiksi. He eivät olleet oppineet puhumaan tunteista. Eivät kysymään mitä kuuluu, jos vastaus ei varmasti ole hyvää. He ottivat mielellään vastaan positiivisia tunteita, toki niitäkin voitiin juhlia pullan ja kahvin kera, mutta negatiiviset tunteet. Niitä ei ollut. Ja jos olikin, niistä ei saanut puhua. Niitä ei saanut tuoda esille. Piti syödä niin paljon, ettei tunne pysty tulemaan ulos huulien välistä. He rakastivat. He rakastivat koko ajatusmaailmallaan, niin paljon kuin ikinä voi. Mutta ainoa millä he pystyivät sitä näyttämään oli syömisen tuputtaminen. Lapselle riittäisi läsnäolo. Läsnäolo ja turva. Pulla ei ole sitä. Rakastamisellaan he tekivät valtavan karhunpalveluksen. He opettivat tunnesyömisen. He opettivat ettei tarvitse tuntea, jos syö. 

Olen koko nuoruus- ja aikuisikäni taistellut syömisen, painon hallinnan ja itsetunnon kanssa. Olen opetellut pois tunnesyömisestä suurella työllä. Silti se joskus kaappaa valtaansa. Se tulee syvältä. Sille ei voi mitään kun ahmii asioita toistensa perään. Sitten tulee morkkis ja oksennus. Siinä sitä sitten taas ollaan. Paha olo, mikä menisi ohi vain syömisellä. Ei. Minun pitää itse hallita syömistäni. Minun pitää itse tuntea tunteitani. Tuntea vaikka se sattuu ja vaikka en osaa. En voi tuntea syömällä. Tiedän sen olevan haitallista. En rakasta omiani ruualla. Vai rakastanko sittenkin? Jos rakastan, rakastan puhtaalla itsetehdyllä ruualla. En sokerilla. En koskaan sokerilla. Se on meillä pannassa, koska se aiheutti minulle niin paljon ongelmisa. Sokeri on koukuttavin huume mitä maailmassa on. Se on vain sallittua. Ja jollain irvokkaalla tavalla kaikki olettavat kaikkien syövän sokeria kaksin käsin. Me emme syö. Minä olen päässyt sokerista irti niin monen raskaan vuoden jälkeen enkä halua siihen sortua enää. Se laukaisee ahmimishäiriön liian helposti.  Edelleen moni ihminen pakenee tunteita syömiseen ja syömisen tuputtamiseen. Se avaa mulla muistin lapsuuteen ja tiputtaa edelleen huonoihin tunteisiin. Ei onneksi enää syömään. Sen verran olen toipumisessani edennyt. En syö miellyttääkseni muita, syön jos ruoka on minulle sopivaa ja minun tekee mieli sitä. En syö, koska pitää syödä. En koskaan. Enkä pakota lapsia. En salli heille pakotettavan mitään suuhun, eikä heidän tarvitse ottaa jos eivät tahdo. Enkä halua opettaa heitä tuntemaan syömällä vaan haluan heidän oppivan tunteet tunteina. 

Että pitikin

Voi miten nyt kadun avoimmuuttani masennuksen suhteen. Olen sairastanut jo vuosia. Ensimmäisen kerran jo teininä. Silloin se ei ketään läheistä kiinnostanut, enkä saanut mitään apua. En osannut sanoilla pyytää, mutta teoillani ja käytökselläni huusin apua. Sitä saamatta. Nytkin se on ollut mukanani jo monien vuosien ajan, mutta olen pystynyt pitämään sen piilossa. Koska siitä on tullut sellainen asia joka kuuluu pitää salassa. Ihminen ei saa olla heikko. Pitää olla vahva. Jalan poikki meneminen on ok, mut ei mielen rikkoutuminen. Sitä tapahtuu vain sellaisille joilla on ollut liian helppo elämä. Tai sellaisille jotka ovat heikkoja. Vain arvotttomille ihmisille. Sellaisille jotka halutaan siivota pois näkyvistä. Eihän se kaunista olekaan. Mutta onko mikään sairaus? Ei ole. 

Masennus on varmasti ollut nähtävissä käytöksestäni jo pitkään, mutta silti se tuntui olevan suuri yllätys, kun lääkäri sen sanoi ääneen ja kirjoitti paperiin diagnoosin. Vakava masennus. Olin läheisimmilleni avoin. Lähetin kirjoittamani viestin, että olen saanut tällaisen diagnoosin. Samassa viestissä kirjoitin, etten halua aiheesta puhua kahvipöydissä, enkä jakaa sitä kauemmas. Ilmeisesti se tarkoitti ettei kanssani tarvitse enää puhua ollenkaan. Parempi olla sanomatta mitään, ettei vaan loukkaa. Miten torjuttu olo onkaan kun ihmiset karttavat. Ei soiteta. Ei puhuta edes kasvotusten. Mun vointia kyselään muilta. Mulle ei puhuta mitään. Kuulen muualta miten huolissaan minusta ollaan. Joku kertoo muiden pahoinvoinnista ja siitä miten ketäkin pitää nyt tukea. En minä pysty. Minä pystyn hädintuskin seisomaan itse. En pysty tulemaan toisia. Minäkin kaipaisi tukea, mutta sen sijaan minua kohdellaan kuin minulla olisi tarttuva tauti. Se pahentaa, se satuttaa. Se satuttaa sikana. Saa välttämään tapaamisia. Saa välttämään kivuliaita tilanteita. 

Olen näkymätön. Hiljainen. Kokonaan merkityksetönkö? 

Vääränlainen - väärässä paikassa - väärässä ajassa

Monesti koen, etten kuulu tänne. En osaa toimia niinkuin kuuluu. En osaa olla niinkuin kuuluu. Koko elämääni on varjostanut vääränlaisuuden kokemus. En muista aikaa jolloin sitä ei olisi ollut. Mistä se tulee? Mikä sen aiheuttaa? Kuka sen aiheuttaa? Milloin se alkoi? Loppuuko se? Löydänkö vastaukset?

Vaikea viikko - vaikea vuosi - vaikea elämä

Vaikeaa, kaikki tuntuu vaikealta. Juuri näytti hyvältä. Melkein kaksi viikkoa meni ihan tosi hyvin, tunsin jo melkein olevani oma itseni. Sitä ei olekaan tapahtunut pitkiin aikoihin. Vuosiin? Sitten yhden puhelun yksi keskustelunaihe tökkäsi pahasti vanhaan traumaan. Tosi pahasti. Pääsin juuri ja juuri kotiin asti. Pääsin eteiseen ja tipuin rakkaan syliin. Kyyneleet. Aina loppumattomat kyyneleet vaan valuivat kun halasin häntä. En saanut edes kerrottua mitä oli tapahtunut. Hän oli saanut puhelimitse varoituksen ja oli siksi tulossa vastaan. Perjantai-ilta. Oli sovittu että katsotaan kaikki yhdessä ohjelmaa. Kyyneleet valuivat. Koitin piilottaa niitä. Pyyhkiä. Ettei lapset huomaa. Pieni halasi ja kysyi oliko huono päivä. Oli. Tosi huono. Puolessa välissä pyysin lääkkeet. En saa itse katkeamaan. Pakko katkaista lääkkeillä. Ne tainnuttaa puolen tunnin päästä. Otan lääkkeet ja menen sänkyyn ohjelman loputtua. Filmi katkeaa. Tyhjyys. Rauha. Herään kuuden tunnin kuluttua. Reaktio jatkuu. Herätän rakkaan. En pysty. Tarvitsen apua. Auta minua tai anna minun mennä. Itken olkaa vasten. Kerron mitä puhuttiin. Mistä alkoi. Mitä pelkään. Mihin vajoan. Kerron miten musta repii minua ja vaatii minua mukaansa. Pyydän lupaa lähteä pois. En saa. Saan lisää lääkettä ja sammun taas. Nukun aamuun. Pää särkee, silmät särkee. Aina kohtauksen jälkeen. Sanat häviää. Tutut sanat. En millään muista palsternakan nimeä. En koko päivänä. Puhun jatkuvasti siitä porkkanan näköisestä valkoisesta. Koko päivä menee sumussa ja säryssä. Taas menee useampi päivä toipumiseen. Tuntuu turhauttavalta. Juuri kun ajattelimme että kaikki on hyvin. Tipuin taas. Kuinka monta kertaa pitää nousta? Kuinka monta kertaa jaksaa nousta? 

ginkgo biloba - neidonhiuspuu, elävä fossiili

Pitkästä aikaa eksyin lukemaan blogiani. Edellisestä kirjoituksesta on vuosia. Paljon on tapahtunut. Elokuussa 2018 olin meinannut jotain kirjoittaa mutta tuli tyhjä paperi. Blogin viimeisistä parista vuodesta on jo näköjään nähtävillä alamäki johon jouduin ja joka lopulta päättyi sellaiseen syöksyyn, josta toipuminen tulee vielä viemään pitkän ajan. Nyt viimein uskallan väittää että toipuminen on alkanut. Hitaasti. Hyvin hitaasti. Tuntuu että kun ottaa askeleen eteenpäin menee samalla vähintään puolikkaan taaksepäin. Katsotaan, saanko purettua masennukseni näille sivuille niin että pääsisin eteenpäin ja voisin taas palata talomme kertomuksiin. Ensin pitää ehkä vähän kerrata viimeisiä vuosia. Sen verran mitä pystyy ja kykenee. Sanotaan että kirjoittaminen auttaa unohtamaan. Toivottavasti.