Muutama viikko kotona. Monta kertaa mielessä pyörinyt että tämäkin pitäisi "kirjoittaa ulos", mutta ei se ole vana onnistunut.
Olen haaveillut enemmän kuin ikinä eläissäni. Minut on onnistuttu kasvattamaan suorittajaksi, vai oliko se vaan asioiden summa? En tiedä, mutta lopputulema ainakin. Aina pitää tehdä jotain. Oleminen on turhaa, laiskuutta. Ainoastaan ahkera kelpaa. Olen yrittänyt karistaa sitä pois jo pitkään. Mutta työssä ollessa se on ollut hyvin hankalaa. Vasta nyt se on vähän onnistunut. Olen istuskellut aurinkoisina päivinä viime kesänä rakennetulla terassillamme ja katsellut ja kuunnellut luontoa. Olen toki myös hiukan touhunnut, mutta niin että olen yrittänyt ensin kuunnella mitä haluan. Olen ommellut päivän, mutta sen halu meni nopeasti ohi. Olen vähän virkannut ja hoitanut kasvejani. Mutta pääosin olen vain ollut ja se on ollut tosi hyvä juttu.
Olen huomannut entistä vahvemmin että töissä ollessani tai kun muuten tapahtuu paljon, menen tosi helposti siihen suorittajamoodiin. Alan tekemään kaikkea mitä luulen että minun kuuluisi tehdä ja sen seurauksena väsytän itseäni koko ajan enemmän. Huomaan viime syksyssä varsinkin, hiukan myös keväässä että olen ollut aiempaa enemmän jossain muualla. Dissosisaatiohäiriöksi sitä taidetaan kutsua kun ei enää tiedä mitä on tapahtunut lähihetkissä. Syksyllä ajoin useita kertoja harhaan kotiin tullessani, havahduin jossain ihan muualla kuin mitä piti olla. Aina en tuntenut reittiä kotiin, vaan saatoin parikin kilometriä ihmetellä missä olen ja missä menin harhaan, mutta olinkin kotimatkalla, sillä samalla kuin joka päivä ajan vähintään kerran molempiin suuntiin. Se on välillä aika pelottavaakin. Siinä pääsee ehkä hiukan alkuvaiheen muistisairaan pään sisälle. Kun ei ole varma kuka on, missä on tai onko aamu vai ilta. Sitä on aivan heikoimmillaan ja vaan toivoo ettei kukaan huomaisi mitään vaan että tajuaa vastaukset ennenkuin joku huomaa.
