Ruoalla rakastaminen

Minua rakastettiin lapsena ruoalla. Tarkemmin sanottuna sokerilla. Asuin perheeni kanssa paritalossa, jonka toisessa asunnossa asuivat isovanhempani. Ihanteellinen ajatus pienille lapsille, ja työssäkäyville vanhemmille. Kotona oli aina joku, kun palasi koulusta, eikä minun tarvinnut kantaa edes avainta ennenkuin muutimme kaupunkiin kerrostalohelvettiin, mennessäni kuudennelle. 

Isovanhemmat olivat olleet lapsia sotien aikoihin, ja nähneet nälkää, ja kokeneet puutetta. He olivat varmasti myös kokeneet emotionaalista puutetta, kun sodasta palanneet ihmisrauniot alkoivat kasvattajiksi. Mummini varsinkin, koki elämässään kovia. Hän menetti ensimmäisen tyttärensä äidilleen. Lähimmälleen. Sen on täytynyt olla hirveä isku hänelle, ja todennäköisesti sen seurauksena hän sairastui läheisriippuvuuteen, joka tuli vaikuttamaan kaikkien hänen jälkeläistensä elämään. Minulle mummi oli turva, hänellä oli outoutensa, mutta ei niitä lapsena ymmärtänyt. Hän ei kestänyt katsella tai kuunnella kovaa leikkiä tai remumista koska pelkäsi että joku loukkaa pahasti. Aina oli riski loukata pahasti. Loukata pahasti ja menettää. Sitä hän aina pelkäsi, menettämistä. Hän tuputti ruokaa, välipalaa, välipalan välipalaa tai edes juotavaa jatkuvalla syötöllä. Aina. Niin kauan kuin muistan. Heillä oli kaapit, jääkaapit ja pakastimet täynnä ruokaa, karkkia, pullaa, jäätelöä, vanukasta, hedelmiä, ihan kaikkea. Mummi touhusi aina keittiössä tai puutarhassaan, neuloi myös paljon, eiväthän lähimmät voi paleltua kuoliaiksi. 

Kun vanhempieni ero alkoi lähestyä mummin ja ukin tuputtaminen nousi uusiin svääreihin. Mikään valvominen, mikään riitelyn aste, mikään väkivallan äänien kuuleminen, tai väkivallan näkeminen, ei ollut niin pahaa, etteikö sitä olisi piispanmunkilla pyyhkinyt pois. Viimeisen vuoden aikana ennen eroa syötiin muuten piispanmukkeja. Satoja vähintään. Lisäksi tietty kaikkea muuta mitä kaappien kätköistä löytyi. Ymmärrän isovanhempieni olleen neuvottomia, kokemattomia ja pelokkaita. Eivät tienneet miten tulisi toimia kun kotiolomme muuttuivat vähä vähältä pelottavammiksi ja ahdistavammiksi. He eivät olleet oppineet puhumaan tunteista. Eivät kysymään mitä kuuluu, jos vastaus ei varmasti ole hyvää. He ottivat mielellään vastaan positiivisia tunteita, toki niitäkin voitiin juhlia pullan ja kahvin kera, mutta negatiiviset tunteet. Niitä ei ollut. Ja jos olikin, niistä ei saanut puhua. Niitä ei saanut tuoda esille. Piti syödä niin paljon, ettei tunne pysty tulemaan ulos huulien välistä. He rakastivat. He rakastivat koko ajatusmaailmallaan, niin paljon kuin ikinä voi. Mutta ainoa millä he pystyivät sitä näyttämään oli syömisen tuputtaminen. Lapselle riittäisi läsnäolo. Läsnäolo ja turva. Pulla ei ole sitä. Rakastamisellaan he tekivät valtavan karhunpalveluksen. He opettivat tunnesyömisen. He opettivat ettei tarvitse tuntea, jos syö. 

Olen koko nuoruus- ja aikuisikäni taistellut syömisen, painon hallinnan ja itsetunnon kanssa. Olen opetellut pois tunnesyömisestä suurella työllä. Silti se joskus kaappaa valtaansa. Se tulee syvältä. Sille ei voi mitään kun ahmii asioita toistensa perään. Sitten tulee morkkis ja oksennus. Siinä sitä sitten taas ollaan. Paha olo, mikä menisi ohi vain syömisellä. Ei. Minun pitää itse hallita syömistäni. Minun pitää itse tuntea tunteitani. Tuntea vaikka se sattuu ja vaikka en osaa. En voi tuntea syömällä. Tiedän sen olevan haitallista. En rakasta omiani ruualla. Vai rakastanko sittenkin? Jos rakastan, rakastan puhtaalla itsetehdyllä ruualla. En sokerilla. En koskaan sokerilla. Se on meillä pannassa, koska se aiheutti minulle niin paljon ongelmisa. Sokeri on koukuttavin huume mitä maailmassa on. Se on vain sallittua. Ja jollain irvokkaalla tavalla kaikki olettavat kaikkien syövän sokeria kaksin käsin. Me emme syö. Minä olen päässyt sokerista irti niin monen raskaan vuoden jälkeen enkä halua siihen sortua enää. Se laukaisee ahmimishäiriön liian helposti.  Edelleen moni ihminen pakenee tunteita syömiseen ja syömisen tuputtamiseen. Se avaa mulla muistin lapsuuteen ja tiputtaa edelleen huonoihin tunteisiin. Ei onneksi enää syömään. Sen verran olen toipumisessani edennyt. En syö miellyttääkseni muita, syön jos ruoka on minulle sopivaa ja minun tekee mieli sitä. En syö, koska pitää syödä. En koskaan. Enkä pakota lapsia. En salli heille pakotettavan mitään suuhun, eikä heidän tarvitse ottaa jos eivät tahdo. Enkä halua opettaa heitä tuntemaan syömällä vaan haluan heidän oppivan tunteet tunteina.