Että pitikin

Voi miten nyt kadun avoimmuuttani masennuksen suhteen. Olen sairastanut jo vuosia. Ensimmäisen kerran jo teininä. Silloin se ei ketään läheistä kiinnostanut, enkä saanut mitään apua. En osannut sanoilla pyytää, mutta teoillani ja käytökselläni huusin apua. Sitä saamatta. Nytkin se on ollut mukanani jo monien vuosien ajan, mutta olen pystynyt pitämään sen piilossa. Koska siitä on tullut sellainen asia joka kuuluu pitää salassa. Ihminen ei saa olla heikko. Pitää olla vahva. Jalan poikki meneminen on ok, mut ei mielen rikkoutuminen. Sitä tapahtuu vain sellaisille joilla on ollut liian helppo elämä. Tai sellaisille jotka ovat heikkoja. Vain arvotttomille ihmisille. Sellaisille jotka halutaan siivota pois näkyvistä. Eihän se kaunista olekaan. Mutta onko mikään sairaus? Ei ole. 

Masennus on varmasti ollut nähtävissä käytöksestäni jo pitkään, mutta silti se tuntui olevan suuri yllätys, kun lääkäri sen sanoi ääneen ja kirjoitti paperiin diagnoosin. Vakava masennus. Olin läheisimmilleni avoin. Lähetin kirjoittamani viestin, että olen saanut tällaisen diagnoosin. Samassa viestissä kirjoitin, etten halua aiheesta puhua kahvipöydissä, enkä jakaa sitä kauemmas. Ilmeisesti se tarkoitti ettei kanssani tarvitse enää puhua ollenkaan. Parempi olla sanomatta mitään, ettei vaan loukkaa. Miten torjuttu olo onkaan kun ihmiset karttavat. Ei soiteta. Ei puhuta edes kasvotusten. Mun vointia kyselään muilta. Mulle ei puhuta mitään. Kuulen muualta miten huolissaan minusta ollaan. Joku kertoo muiden pahoinvoinnista ja siitä miten ketäkin pitää nyt tukea. En minä pysty. Minä pystyn hädintuskin seisomaan itse. En pysty tulemaan toisia. Minäkin kaipaisi tukea, mutta sen sijaan minua kohdellaan kuin minulla olisi tarttuva tauti. Se pahentaa, se satuttaa. Se satuttaa sikana. Saa välttämään tapaamisia. Saa välttämään kivuliaita tilanteita. 

Olen näkymätön. Hiljainen. Kokonaan merkityksetönkö?