Lapsella oli tänään parin vuoden välein tehtävä kontrolli yliopistosairaalassa.
Viime kontrollissa kaksi vuotta sitten päätimme ettei lääkeainealtistuksiin lähdetä, ja hänen hoitonsa siirrettiin kokonaan pois terveyskeskuksesta, kun valitin miten hänen kanssaan ei paikallisessa terveyskeskuksessa uskalleta toimia. Luulin että tämä käynti olisi vain mitä kuuluu päivitystä mutta hoitaja olikin sitä mieltä että nyt päätetään altistuksista. Oli jopa sitä mieltä, että muutaman vuoden takainen burana-altistus meni hyvin. En vieläkään ole valmis päättämään lapseni puolesta tällaisesta asiasta. Se on päätös elämästä ja kuolemasta eikä päätöksen lopputulemaa tiedetä. Jos käy hyvin ei käy mitään, mutta kun voi myös käydä huonosti ja silloin on helvetti irti uudelleen. Koen ettei kukaan voi tehdä tällaisia päätöksiä toisen puolesta. Ja, lapsi ei vielä täysin ymmärrä päätöksensä lopputulosta. Päätettiin taas odottaa pari vuotta ja päivittää tilanne silloin. Jos pääsisimme aikuisuuteen asti ilman altistuksia, niin voisi ainakin olla aika varma siitä että altistuksen lopputulos on pysyvä. Murrosikä saattaa muuttaa ihmisen kroppaa niin paljon, ettei sitä ennen, tai sen aikana tehdyistä altistuksista ollut mielestäni riittävästi tietoa, jotta siihen olisi uskaltanut lähteä.
Lääkäri soittaa vielä parin viikon kuluttua siitä, voiko lapselle antaa rokotus ohjelmaan kuuluvan rokotteen turvallisin mielin. Minun mielestäni on hiukan kahtiajakoista, että meitä vanhempia kevyesti jopa painostetaan tekemään altistuspäätös, mutta silti rokotteen antamisen pohdinta vaatii lääkärikokouksen ja useamman mielipiteen. Onneksi se sen vaatii ja onneksi moni siihen mielipiteensä sanoo, mutta silti, emme me vanhempina voi tehdä päätöstä altistuksesta, meillä ei edes ole koulutusta asiaan. Tämänkertainen lääkäri muistutti, että jos nyt jotain sattuisi ja lapsi sairaalaan joutuisi niin silloin päätös lääkityksistä tulee sairaalan lääkäreiden kannettavaksi, hyvä niin. Hän muistutti myös miten tämänkaltainen reaktio on hyvin harvinainen ja osuu harvan kohdalle. Olen tästä tietoinen, mutta ajattelikohan lääkäri miten hän painotti sitä ihmiselle joka on kaksi kertaa nähnyt reaktion vierestä ja hajonnut sen takia. Ei se enää lohduta meitä että se on harvinainen, silti se tuli meille kaksi kertaa.
Sairaalaan meno on näköjään aina yhtä karseaa. Kaksia liikennevaloja ennen alkoi ahdistus, viimeisissä valoissa tuli säpsähdykset ja panssari rinnan päälle. Pala kurkkuun ilmestyi parkkihallissa ja jos yhtään itseäni tunnen, olen oma itseni taas vasta parin päivän päästä.
