Taas yksi talvipäivä talolla takana. Otettiin keittiön lattiasta reunat auki eristeiden tarkistusta varten. Eriste oli pääosin rahkasammalta, reunat oli täytetty vanhoilla sanomalehdillä vuosilta 1940-1950. 50 lukuiset lehdet olivat vesijohdon ja viemärin ympärillä, luultavasti lattia on silloin ollut auki vain siitä kohdilta ja varsinainen täyttöremppa on tehty 40 luvun alussa. Me vaihdetaan lehdet selluvillaan, muuten saa olla, paitsi viemärin vieressä oli niin paljon jyrsijöiden koloja että siitä kaivellaan hiukan syvemmältä. Lattian alta löytyi myös mielenkiintoinen paperi jossa talon hevonen on luovutettu sotavoimien käyttöön. Karua, postissa tulee lappu milloin hevonen pitää toimittaa tiettyyn paikkaan ja se on sinne vietävä.

Lueskelin kirjoituksiani ja jäsentelin ajatuksiani, ja tulin siihen tulokseen, että moni varmaan luulee minun katsovan koko projektia vain vaaleanpunaisten lasien läpi ja vähättelevän tekemistä. Tosi on, että talossa on oikeasti tosi vähän hommia verrattuna tähän vanhaan, joka oli 70 luvulla modernosoinnilla pilattu monin paikoin. Mutta kyllä sielläkin tätä ei niin positiivista löytyy... Alimpia hirsiä joudutaan tarkestelemaan ja vaihtamaan ainakin toisen päädyn osalta, kiitos lumimarjapensaan, joka on saanut rauhassa levitä ihan taloon kiinni. Silti, vaikka hommia on tiedossa ja tulossa, liikutun edelleen lähes joka kerta kun kotia lähestymme.Yksikään "kyllä teillä tossa elinikä menee" kommetti ei saa minua lannistumaan, koska tunnen niin vahvasti kuuluvani juuri tämän talon historiaan. Eilen mennessämme katselin ympäröiviä metsiä ja totesin ääneen miten upeat leikkikentät täällä on lapsille. Mieleeni tulvi ne kaikki ajot talon ohi ja pohdinnat että jos se olisikin toi, tai ainakin joku muu yhtä rauhallisessa paikassa, enkä koskaan oikeasti uskaltanut uskoa että se oikeasti olisi juuri se meidän talo. Se oli se meidän talo, se veti meitä puoleensa vuodesta toiseen. Vaikka katselimme matkalla monia muitakin taloja palasimme aina siihen, ettemme haluaisi muuttaa pois tutulta seudulta. Nyt uskon, että kaikella on tarkoituksensa, tuskin olisimme ikinä tuota taloa halunneet, jos emme olisi niin kovasti juurtuneen tähän seutuun näinä vuosina kun olemme täällä asuneet. Se oli meidän koti, ja se odotti siellä mäellä, metsän reunassa juuri meitä eikä ketään muuuta.

Lapset haluaisivat jo muuttaa, siellä on kuulemma niin paljon parempi pulkkamäki ja muutenkin kivempaa. Ja niinhän siellä on.