Pienenpieni tilannepäivitys

Tosi pätkissä menee tämä muistiin kirjoittaminenkin. Ja näköjään tulee kirjoitettua kun on huonompi aika. Viime ja edellisviikolla oli tosi paljon sanottavaa, mutta en jaksanut kirjoittaa ja nyt olen jo unohtanut mitä se oli. Olisin kaivannut sanelua, mutta täällä ei sellaista ollut ja kirjoittaminen oli liian vaivalloista. Saikkua taidan hakea, nyt on vaike innostua mistään. Tuntuu, että päivät menee sen pohtimisessa, että kohta menen ja teen, enkä silti pääse mihinkään. Töistä tullessa olen niin loppu että menen nukkumaan parin tunnin kuluessa kotiinpaluusta. Perhe joutuu taas hakemaan mua autosta enkä aina tunnu osaavan ajaa kunnolla. En muista vaihtaa vaihteita, tai sitten alan yhtäkkiä vaihtamaabän niitä automaattivaihteisella autolla. Toivottavasti en saa rikottua sitä. 

Traumaterapeutin tapaaminen

Löysin traumaterapeutin. Onneksi. Hän vaikuttaa tosi sopivalta henkilöltä minulle. Hän pystyy keskeyttämään pyhetulvani ja saa minut tajuamaan asioita selkeämmin. Menin tapaamaan häntä ekalla kerralla ajatuksella että valitsen toisen, mutta kelkka kääntyi. En muista mitä olin hänelle ehtinyt puhua kun hän katsoi minua ja kysyi että ymmärtääkö hän oikein, että puhutaanko tässä vakavista ja pitkäkestoisista kiintymys suhde traumoista. Vastasin, että varmaan toisiaan kyllä. Hän katsoi minua ja sanoi että hänen täytyy kertoa ettei tämä ole helppo ja nopea tie. Että jos minut olisi hakattu, voisimme tavata muutaman kerran ja tehdä vähän EMDR silmänliiketerapiaa ja voisin jatkaa eteenpäin ilman murheita. Mutta että se mitä kerron kertoo hänelle että tarvitsen pitkää terapiaa, paljon voimavaroja ja aikaa toipuakseni. Että yhteistyö tulee olemaan pitkä, raastava ja vaikkakin. Itse olen alkanut ajatella etten tule koskaan toipumaan, toivon oppivani elämään tämän minulle luodun elämän kanssa. Toivon oppivani pärjäämään elämässä ja kokemaan vähemmän kurjia tunteita. 

Ekaa kertaa

Kävin tänään ensimmäistä kertaa tunnevyöhyketerapiassa. Oli hyvä kokemus. Terapeutti oli hyvin läsnä, kuunteli, kyseli ja kommentoi. Taas kerran kävi niin, että kun kerroin tarinaani. Elämäni kaaosta. Miten kaikki vaan yhtäkkiä katosi. Tai ei kadonnut yhtäkkiä vaan huomasin sen yhtäkkiä. Jokatapauksessa, hän itki. Terapeutilla oli vedet silmissä kun kerroin tarinaani. Minä kerron siinä järkevästi, kohtuukronologisessa järjestyksessä elämääni. Hän katsoi minua vedet silmissä ja sanoi, valtavasti kannettavaa, kaikissa näissä asioissa olisi yksinäänkin kannettavaa, mutta kaikki tämä vielä saman ihmisen kannettavana. Ei kuulemma ihme jos vähän sakkaa. Hoidosta nousi paljon ajatuksia mieleeni. Tosi paljon. Koitan kirjoittaa niitä ylös etten unohtaisi. Mutta jaksamisen mukaan. Hoito toi mukanaan hirvittävän väsymyksen. 

joulu

Huomenna on toisen diagnoosin vuosipäivä ja seuraavalla viikolla ensimmäisen. Vaikkei sitä itse ajattelisi, kehomuisti muistaa tipautella sopivasti ahdistusta ja säpsähtelyjä arkeen ja juhlaan. Lapsen sairastuminen aiheuttaa minussa valtavia tunteita. Negatiivisia tunteita. Katkeruutta, vihaa, epätoivoa, pelkoa jne. Lapsen sairastumisen takia menetin mielenterveyteni, uskon elämään, joulun, monta vuotta lapseni elämästä, monta vuotta omaa elämääni.