osaanko?

Kirjoittaminen on taas jäänyt. Se on selkeästi aina sen merkki että menee paremmin kun ei ole tarvetta niin purkaa. Vähään aikaan en ole kirjoittanut edes omiin muistinpanoihini mitää. Syksyn pimeys ja märkyys tuo selkeästi traumamuistoja pintaan ja aiheuttaa taas enemmän ahdistuksia joille ei ole selkeää syytä. Viime syksyn menin jollain ihmevoimilla väkisin eteenpäin. Nyt olen tietoisesti opetellut olemaan tekemättä mitään ja yrittänyt opetella hetkestä ja tekemättömyydestä nauttimista. Tein kevään ja syksyn 60% työaikaa. Osasairausloma on nyt loppu ja olen hetken täysillä mukana, mutta tiedän jo etten pysty täyteen työaikaan ja siksi olen tehnyt päätöksen tehdä kevään 80%. Onneksi on työnantaja joka sallii tämän ja työpaikka jossa minut huolitaan myös vajaana. Aiemmin niin ei ole ollut ja siksikin tämä matka on varmasti ollut niin pitkä ja kivulias. On ollut käsittämättömän vaikeaa ymmärtää olevansa tarpeellinen ja haluttu, kaivattu työkaveri ja työntekijä. Koko ajan taistelen huonommuuden tunteen kanssa, mutta nyt välillä koen osaavani. Toivottavasti tulevaisuudessa on myös se päivä jolloin lähes aina koen osaavani 

Kulku

Kevään sairasloman, osasairasloman ja kesäloman aikana olen paljon miettinyt onko ihmisellä joku jaksamisvarasto joka hupenee käytön aikana. Toleranssi kestää ihmisiä on välillä tosi alhaalla. Minulla joka olen aina elänyt ihmisistä ja keskusteluista. En uskalla keskustella koska aina tuntuu että ajatukseni ovat vääriä tai tulevat ulos väärin. Tuntuu etten enää osaa kommunikoida oikein. En jaksa tehdä asioita, usein vaan odotan että tulee ilta ja pääse takaisin nukkumaan. Olen aina touhunnut touhuamasta päästyäni. Aina oli seuraavat projektit jo ajatuksen tasolla mielessä, enää ei ole. Vaellan ilman päämäärää, aloitan asioita saamatta niitä loppuun, ja tuntuu ettei ideoitakaan juuri tule. Voiko elämä olla kuin kuja joka loppuu kun tullaan loppuun. Voiko olla niin että jaksotus menee pieleen ja huomaamattaan elää liikaa jolloin elämää ei riitäkään loppuun asti?

Osa-aikaisen ajatuksia

Olen pienestä asti tiennyt millä alalla haluan työskennellä. Heti yläasteelta lähdin puutarhakouluun. En osannut valita suuntautumista, koska olisin halunnut kaikkeen. Päädyin kukkakauppa puolelle. Opiskelujen aikana oli ensimmäinen kunnon masennusjakso. En vain ymmärtänyt sitä silloin. Eikä kukaan muukaan. Tein asioita robottimoodissa ohjeen mukaan. Tasan samalla lailla kuin käskettiin. Käytin liikaa alkoholia ja bileiltojen jälkeen häpesin ja katusin kaikkea sekoilua. Satutin itseäni kaikin mahdollisin tavoin. Piilottelin pitkiäkin aikoja naarmuja, haavoja, mustelmia, palovammoja, mitä milloinkin, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Koskaan ei puhuttu mitään. Opiskelujen jälkeen lähdin työputkeen, joka johti floristin ammattitutkinnon oppisopimukseen. Floristin papereihin. Alan kisoihn. Töihin. Eka burnout tuli vähän päälle kaksikymppisenä. Itkin työmatkat mennen tullen. Laihduin, mikään ei pysynyt sisällä. Paino alkoi olla hälyttävän alhainen ja hakeuduin lääkäriin. Ei mitään. Kaikki kunnossa. Tuli ekaa kertaa se kysymys, ootko varma että kaikki on hyvin? Voisiko olla jotain psykologista? "Kaiken pitäisi olla hyvin", vastasin ja jatkoin elämääni. 

Ihme että edes tulin raskaaksi, mutta tulin, lyhyessä ajassa kolme kertaa, ja jäin kotiin lasten kanssa moneksi vuodeksi. Kotonakin suoritin. Menin hyvässä putkessa ja painoin eteenpäin sisun voimalla. Välillä oli vaikeita aikoja ja mieli maassa mutta aina se sieltä nousi ja eteenpäin paahtaminen jatkui. Nyt ollaan siinä tilanteessa ettei täysiaikainen työ enää onnistu. Se tuli konkreettisesti todettua tässä menneellä viikolla, kun tuli reilun viikon mittainen työputki ja pitkät päivät. Viidentenä putken päivänä terapeutti sanoi, että olen ylikierroksilla, en pysty keskittymään, enkä ole läsnä tapaamisessamme. Hän ennusti minun romahtavan seuraavana vapaapäivänä, seuraavana torstaina. 

Oikeassa oli, ja väärässä. En päässyt edes torstaihin asti. Maanantaina lähdin töistä itku kurkussa ja itkin kotona illan. Mietin pitäisikö ottaa rauhoittavat ja mennä nukkumaan ajoissa, mutta menin vain nukkumaan ajoissa, koska aamulla piti ajaa autoa enkä halunnut riskeerata koska lääkkeet vaikuttavat minuun niin vahvasti. Onneksi en ottanut, tiistai aamulla jouduin kolaripaikalle, enkä voinut olla ajattelematta että se olisin voinut olla minä. Tiistai meni paremmin ja keskiviikko tosi tosi huonosti. Romahdin työpaikalla ennen työpäivän loppua. Pääsin hädintuskin piiloon ulkopuolisilta. Työkaverit tajusivat tilanteen ja komensivat pikkuhuoneeseen oven taakse istumaan. Olivat ihania. Mikään ei ollut minun syyni. Toimin oikein enkä ole tehnyt virhettä. Alitajuisesti tiesin sen, mutta järki ei siihen taipunut. 

Oli taas oikein kunnon romahdus, tästä toipuu taas useamman päivän, onneksi on vapaata. On hirveä tunne kun ei tunne itseään. Ei pysty hallitsemaan itseään. Ei pysty enää olemaan vahva. Viime aikoina olen paljon miettinyt oliko järkevää lähteä terapiaan ja alkaa kaivella asioita. Olisiko vaan voinut jatkaa putkessa sitä tuttua ja turvallista elämää. Silloin kun tunsi itsensä ja tiesi miten toimii. Tai siis toimi niinkuin tahtoi ja päätti. Kun oli kova kuori jonka alle ei mennyt mikään, eikä kukaan. Kannattaako tämä? Terapiamatka on hirvittävän rankka ja vaatii paljon työtä. Se vie kaiken ja enemmän. Seisooko lopussa kiitos? Jaksanko sinne asti? Annanko periksi ennen? Pystynkö tähän? Pystynkö oikeasti? Ja se yksi suurimmista kysymyksistä, haluanko tätä? Halusinko tätä? Mitä halusin? Mitä haluan?

Kotoilua

Muutama viikko kotona. Monta kertaa mielessä pyörinyt että tämäkin pitäisi "kirjoittaa ulos", mutta ei se ole vana onnistunut. 

Olen haaveillut enemmän kuin ikinä eläissäni. Minut on onnistuttu kasvattamaan suorittajaksi, vai oliko se vaan asioiden summa? En tiedä, mutta lopputulema ainakin. Aina pitää tehdä jotain. Oleminen on turhaa, laiskuutta. Ainoastaan ahkera kelpaa. Olen yrittänyt karistaa sitä pois jo pitkään. Mutta työssä ollessa se on ollut hyvin hankalaa. Vasta nyt se on vähän onnistunut. Olen istuskellut aurinkoisina päivinä viime kesänä rakennetulla terassillamme ja katsellut ja kuunnellut luontoa. Olen toki myös hiukan touhunnut, mutta niin että olen yrittänyt ensin kuunnella mitä haluan. Olen ommellut päivän, mutta sen halu meni nopeasti ohi. Olen vähän virkannut ja hoitanut kasvejani. Mutta pääosin olen vain ollut ja se on ollut tosi hyvä juttu. 

Olen huomannut entistä vahvemmin että töissä ollessani tai kun muuten tapahtuu paljon, menen tosi helposti siihen suorittajamoodiin. Alan tekemään kaikkea mitä luulen että minun kuuluisi tehdä ja sen seurauksena väsytän itseäni koko ajan enemmän. Huomaan viime syksyssä varsinkin, hiukan myös keväässä että olen ollut aiempaa enemmän jossain muualla. Dissosisaatiohäiriöksi sitä taidetaan kutsua kun ei enää tiedä mitä on tapahtunut lähihetkissä. Syksyllä ajoin useita kertoja harhaan kotiin tullessani, havahduin jossain ihan muualla kuin mitä piti olla. Aina en tuntenut reittiä kotiin, vaan saatoin parikin kilometriä ihmetellä missä olen ja missä menin harhaan, mutta olinkin kotimatkalla, sillä samalla kuin joka päivä ajan vähintään kerran molempiin suuntiin. Se on välillä aika pelottavaakin. Siinä pääsee ehkä hiukan alkuvaiheen muistisairaan pään sisälle. Kun ei ole varma kuka on, missä on tai onko aamu vai ilta. Sitä on aivan heikoimmillaan ja vaan toivoo ettei kukaan huomaisi mitään vaan että tajuaa vastaukset ennenkuin joku huomaa. 

oleilua

Sairauslomaan sitten kuitenkin tultiin. Olen kotona opettelemassa pelkkää olemista. Mulla on kolme hyvää opettajaa täällä kyllä. Kun osaisiskin olla ja elää kuin kissa. Makoilla kun tuntuu siltä ja syödä silloin kun maha kurisee. Lopun aikaa voikin katsella ikkunasta lintuja ja haaveilla. Miten vaikea on oppia kuuntelemaan itseään jos on vuosia ja vuosia elänyt toisille. En aina edes tiedä miltä minusta tuntuu. Mitä haluan. Voi miten toivon että olisin osannut odottaa lapsilleni näitä asioita mitä en itse ole osannut. En haluaisi että he joutuvat käymään läpi samaa kuin minä. 

Masennus

Masennus. Masennus on yksinäistä. Se on pimeää. Se on ankeaa. Sitä ei voi jakaa oikein kenenkään kanssa. Se pelottaa ihmisiä. Minä pelotan ihmisiä. Minä, joka kaipaisin vain huomiota. Aitoa läsnäoloa. Kysymyksiä mitä kuuluu. Ihmiset eivät uskalla kysyä koska masennus pelottaa. Minä pelotan. Minä en tunnista itseäni pelottavana. Minä olen väsynyt. Minä olen peloissani. Minä olen masentunut. Kuulemma pelätään että teen itselleni jotain. Että loukkaannun. Kukaan ei voi sanoa paljon mitään pahentaakseen oloani. Se on jo valmiiksi niin paha ettei se siitä enää pahene. Jos teen itselleni jotain se johtuu minusta. Ei kenestäkään muusta. Ei missään tapauksessa kenenkään sanomisista. Sanomatta jättämistä ehkä...

sairastuminen osa 2

Kotona vietetyn yön jälkeen paluu sairaalaan on iso shokki. Kun pääsen takaisin, lapseni on kääritty sideharsoihin ja näyttää pikkuiselta muumiolta. Hänen suunsa ja huulensa ovat verisen karstan peitossa. Silmät erittävät erivärisiä karstoja, ja iholla hehkuu kuume. 

Hoito on aloitettu. Häneen tiputetaan immunoglobuliinia kolmena peräkkäisenä päivänä. Sairauteen ei ole olemassa lääkettä, ja immunoglobuliinin tarkoitus on boostata hänen oma vastustuskykynsä, ja immuunipuolustuksensa pysäyttämään tauti, ja sen jälkeen korjaamaan vaurioita. Ihoa rasvataan pari kertaa päivässä. Joka eri palamisen tasolle on oma voiteensa, ja ihon läpikäyminen vie aikaa. Ja aiheuttaa kipua. Lapseni pumpataan täyteen opiaatteja, jotta voimme hoitaa hänen vaurioitunutta ihoaan. Kaksi kertaa päivässä. Hirveää. Aivan hirveää. Koko kokonaisuus on aivan hirveää. Mutta minulla ei oikein ole muuta mahdollisuutta kuin kestää ja toimia. 

Muistan käyneeni läheisessä kaupassa ostoksilla muutamia kertoja. Saan välillä syödä lapseni ruoka-annoksen, kun hän ei pysty nielemään mitään, ja ravinto menee liuoksena. Mutta kaikki hoitajat eivät anna minun syödä sitä, jolloin haen lähikaupasta jotain. Kävelen ulos sairaalan ovista ja katson ympärilleni. Tunnen valtavaa epäreiluutta. Kaikki nämä ihmiset jatkavat elämäänsä niinkuin ei mitään ja minä seuraan osastolla lapseni kärsimystä voimatta sitä lieventää. Se katkeroittaa minua. Kaupan kassalla olen poissaoleva ja tunnen kuin seuraisin tilannetta sivusta. Kassa hakee katsekontaktin ja sanoo iloisesti hei. Maksan ja kävelen takaisin sairaalaan sisälle. Matka tuntuu kilometrien mittaiselta. Mäki jyrkältä ja pitkältä. En halua mennä takaisin. Haluan juosta pois. Haluan karata. Haluan irti tästä. Haluan pois. Mutta silti menen takaisin osastolle. 

Ystäväni saa lapsen, ja kutsuu minut katsomaan heitä äitiysvuodeosastolle. Oma lapseni nukkuu ja päätän käydä siellä. Mikä ristiriita. Toinen perhe onnensa kukkuloilla esikoisensa juuri synnyttyä ja oma esikoiseni taistelee elämästään pari kerrosta ylempänä. 

Osastolla arki jatkuu samanlaisena kuin tähänkin asti. Joka kerta kun otetaan pari askelta eteenpäin mennään vähintään yksi myös takaisin päin. Immunoglobuliini aiheuttaa hirveän päänsäryn kun se lopetetaan. Lapsi on juuri lakannut huutamassa kivusta kun hän alkaa sen uudelleen. Hänet lääkitään hiljaiseksi ja itse itken elämän epäreiluutta. Koko ajan tulee jotain mikä on vähintään yhtä pahaa kuin siihenkin asti. Pelkään, mitä kaikkea vielä voi tulla. Mitä kaikkea sattua. 

Reaktio iskee silmiin pahasti. Ensimmäisellä silmälääkärin käyntikerralla silmät ovat niin huonossa kunnossa, ettei lääkäri pysty sanomaan niistä mitään. Silmiä ei missään tapauksessa saa päästää kuivumaan, vaan niihin tiputetaan kosteuttavia tippoja pahimmillaan tunnin välein. Heti kun lapsi on siirtokuntoinen, tulee meidän käydä silmäpolilla, jossa on paremmat koneet ja laitteet. Pian alamme kulkea päivittäin sairaalan alla kulkevissa tunneleissa ja käytävissä silmäpolille ja takasin. Alkuun lapseni ei näe oikein edes kaikkein suurimpia kirjaimia. Olen kauhuissani. Menikö häneltä näkö vielä kaiken lisäksi. Mutta lääkärit rauhoittelevat, odotetaan. He ovat mielettömiä, kertaakaan lapseni ei huomaa kun ei näe kirjainta, vaan lääkärit jatkavat niinkuin ei mitään. Silmätippa- arsenaali kasvaa rasva- arsenaalin vieressä. Tulee taulukoita, joka puolen tunnin päästä tätä, ja joka toisen puolen tunnin päästä tota. Kerran päivässä sitä ja joka välissä taas tuota.  Neljää tippaa menee pahimmillaan ja vartin välein. Mutta se auttaa, pikkuhiljaa lapseni alkaa nähdä lääkärin kirjaimet. Hän alkaa osastolla lukea, ja näkee puhelimen näytöltä näyttämäni tsemppiviestit. Hän tutkii luokaltaan saamaansa korttia ja kaipailee kouluun. Käy jo sairaalakouluakin melkein päivittäin. Miten pieniin asioihin voi ihminen olla tyytyväinen, miten pienistä asioista iloinen. 

Pikkuhiljaa lapseni alkaa osoittamaan toipumisen merkkejä. Yhtäkkiä silmät aukeavat ilman suolaliuosta, eritteiden määrä vähenee. Pikkuhiljaa hänen huulensa kuoriutuvat esiin, eikä verta ja karstaa tulekaan enää lisää. Iho alkaa irrota. Hänen koko ihonsa irtoaa palasina, ja alla on ohut, herkkä vauvaniho. Palovammat sulkeutuvat, lakkaavat erittämästä ja pikkuhiljaa ne kaikki alkavat parantua ja hävitä. Rasvausta jatketaan pitkään, kokonaisuudessaan puoli vuotta.

Kahden viikon sairaalahoidon jälkeen lapseni kotiutetaan. Matkalla ajamme Prisman kautta. Lapsi tarvitsee löysiä pyjamia, koska ei kestä ihollaan mitään kovaa tai tiukkaa. Kotiin päästyäni huokaan. Koko perhe taas kasassa. Kouluun lapsi ei saa mennä ennenkuin viimeinenkin palovamma on kokonaan sulkeutunut, ja hänen voimansa ovat hiukan kasvaneet. Liikuntaan ei tarvitse osallistua koko keväänä, jos hän ei koe jaksavansa. Muutama päivä kotiinpaluun jälkeen yritämme kävellä yhdessä postilaatikolle. Hän ei jaksa. Hän jää puolitiehen keräämään voimia, ja palaa siitä kanssani takaisin kotiin. Voi miten sydämeen sattuu. Keskellä parasta aikaa elämästä lapseni joutuu vastatusten aikuisten asioiden kanssa. 

Minulla on rankkaa kotona. Silmätippojen laitto ja rasvaus vie ison osan päivästäni. Kuljetan muita lapsia kerhoon. Olimme saaneet juoksevan veden kotiimme muutama päivä ennen lapsen sairastumista. Kovat pakkaset olivat halkaisseet poissaollessamme pumpun ja vastavedetyt putket. Olemme taas ilman vettä ja ajan sitä vanhalta talolta. Pesen siellä tiskit ja pyykit. Sairaalalaskut suistavat taloutemme syöksykierteeseen. En jaksa tehdä ruokaa ja valmisruoka maksaa enemmän kuin itse tehty. Elän, mutta en elä. Menetin elämästäni lopulta monta vuotta.